Oma tie

"Joskus on vaikea tarttua hetkeen,

kun mieli on niin rauhaton. 

Toisilla vain on se syntymälahja

ei sitä voi sammuttaa."

Kulunut klisee "carpe diem" on tatuoituna ihooni. Alavatsaan, oikean kyljen puolelle. Ihan pienellä. Vaikka tekstiä ympäröivän kuvan olen suunnitellut viiden promillen väsymyshumalassa muutaman valvotun vuorokauden jälkeen, on teksti lähes ainut kohta, jota voisin suorastaan väittää rakastavani. Kyllä, nukkumattomuus on verrattavissa vahvaan humalatilaan. Joskus herätyskello on soinut ennen kuin on ehtinyt edes mennä nukkumaan. 

Oli vuosi 2007. Pääpiirteissään kaikki oli hyvin: opiskelijaelämää, työtä opiskelun ohella, ihania ystäviä, vilkasta ja menevää nuoren naisen elämää. Pikkuinen parisuhdekin. Kuitenkin jokin oli väärin ilman, että tiedostin jonkin olevan vinksallaan. Kun koko ajan mielen sopukoissa on tunne, että odottaa jotain, ei pysty keskittymään juuri siihen olemassaolevaan, nauttimaan siitä mikä milloinkin ilahduttaa. 

En tunnusta olevani erityisen spontaani, vaikka toiminkin monesti hetken mielenjohteesta. Sen talven aikana eteeni ilmestyi mainos hakea GooM-opiskelijaristeilylle talkootöihin. Vaikka vilkasta opiskelijaelämää olikin jo muutamien vuosien verran takana, ei kyseinen juhla ollut tuttu. Ollenkaan. Kesken kylmimpää talvea löysin itseni Turun sataman terminaalista täysin tuntemattomien ihmisten keskeltä: mihin hittoon taas olen pääni tunkenut. 

"Nuoruus on seikkailu suunnaton, 

kokeile vain,

hämmästy vain,

sä maailmaa."

Laiva täynnä opiskelijahaalareihin ja erilaisiin naamioitumisasuihin pukeutuneita opiskelijoita. Koko Silja Europan kokoiset bileet. Iloisia ihmisiä kaikkialla. Ennalta tuntemattomia. Ilman ennakkoluuloja. Staffiporukan verran aivan ihania, täysin erilaisia ihmisiä. Iloa, naurua, halauksia. 

Sitten se tapahtui. Työvuoro kulkukaupassa taistelupari-Nuuniksen kanssa. Joskus keskellä yötä. Tai ehkä aamua. Näköalahissien aula yläkerroksista katsottuna. Kerroksissa tanssivia, iloisia ihmisiä. Fedde Le Grandin Put your hands up for Detroit -biisin soidessa. Nyt on hyvä. Juuri nyt olen tässä aivan tällä hetkellä. Nautin tästä hetkestä. Nautin siitä mitä näen ja mitä koen. En halua yhtään mitään muuta. Vain tämän täydellisen hetken. 

En tiedä vieläkään, mitä tapahtui sillä hetkellä. Jokin ihmeellinen elämys avasi silmäni. Tai ehkä sulki ne. Se hetki oli todellinen "carpe diem -elämys". Mutta mikä parasta! Yli kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen on sama tunne edelleen valloillaan. Juuri tämä hetki on paras. En alitajuisesti elä jotain muuta, mennyttä tai tulevaa, vaan juuri tätä olemassaolevaa. 

Jotten lähtisi kaunistelemaan kokemuksia, voisin todeta, että hyvä jatkui muutaman päivän verran kotiinpaluun jälkeen. Tuli ero, tuli pieni sumu. Sitten se tunne jälleen saapui. Yllättäen. Istuin kodissani punaisella sohvallani tuijottamassa suljettua telkkaria, kun yhtäkkiä mielen valtasi tunne, että nyt olen onnellinen. Ihan keskellä tavallista arki-iltapäivää. 

Sillä hetkellä päätin, että tämä tunne jää. En enää elä jotain muuta hetkeä, odottaen parempaa. Elän omaa elämääni ollen juuri sen elämän herra ja rouva, jokapäiväinen prinsessa. Vaikka "carpe diem" on kulunut klisee, se on mottoni. Aivan jokainen hetki ei voi olla hyvä, ei toisinaan edes joka toinen, mutta siitäkin huolimatta juuri se hetki on hyvä. Minulle hetkestä nauttiminen ei tarkoita pysähtymistä sen enempää kuin tahdin kiihdyttämistä, se kertoo siitä, että joskus oli toisin. Joskus en osannut olla itseni. 

"Kuinka mä tietäisin koska oon siellä,

missä päämääräni on.

Sä tunnet sen siitä, et silloin voimat, 

ei revi sua minnekään.

Muistaisit arvostaa, 

sun omaa kauneutta."

Oliko se lopulta arvostus itseäni kohtaan vai pilvilinnojen reunojen näkyminen? Löysin taannoin Paula Koivuniemen ja Toni Wirtasen esittämän Oma Tie -kappaleen, joka kolahti välittömästi. Kuuntelin sen jälleen tänään ja rakastuin. Taas. Kuten jokainen kerta kappaleen kuullessani. 

Olen nimittänyt aiemmin mainittua Fedde le Grandin biisiä elämänaloitusbiisiksi. Ehkä se tavallaan onkin sitä, sillä kyseisen jumputuksen soidessa löysin senhetkisen rakkauden. Rakkauden juuri tähän hetkeen. Musiikki herättää tunteita, aina ja edelleen. 

Yön pimeinä tunteina syntyy paljon tekstiä, on paljon asiaa. Vaikkei olisi edes asiaa, voi puhua ja kirjoittaa. Mistä nautin juuri nyt? Olen yksin kotona hereillä, yläkerrassa tuhisee maailman rakkain ihminen (oma tyttäreni), sohvalta kuuluu avopuolison kuorsaus, Vesa-Matti Loiri laulaa Spotifyn kautta kuulokkeissa, saan vain olla pieruverkkarit jalassa aivan rauhassa kotona. Kukaan ei odota minulta juuri nyt mitään. Enkä minäkään odota. Koska juuri nyt on hyvä. "Kun lopetat taistelun itseäs vastaan, saat palaset kohdalleen."

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan Myrskyluodon Maijasta. Siihen samaan tekstiin kuuluu tarina siitä, miten kroppani reagoi suruun. Tai ehkä tajunnanvirta johdattaa kirjoittamaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi tosielämän Strömssistä: hiirestä pullonpalautuskassissa. 

Kuuntele Paulan ja Tonin biisi Youtubesta: 

https://www.youtube.com/watch?v=IlLKz-asFyw

Painonnostoa matkakaiuttimilla?

Vakioliikkeeni on päänpyörittely. Ei siksi, että haluaisin viestittää väliinpitämättömyyttä tai potisin aikuisiän levottomuutta, vaan siksi että niskani on aina jumiutunut. Istumatyöläisen perusolemus.

On hetkiä, jolloin pää ei käänny, kuitenkin harvemmin niin. Enemmän jumiutuneisuus heijastuu muilla tavoin, toisinaan ei meinaa raajoissa kiertää veri, toisinaan päätä särkee, toisinaan muuten vaan tunnen olevani lytyssä ja vinossa. Töissä koneella istuessani ergonomiasta ei ole tietoakaan. Joskus oli. Joskus oli myös tilanne, jolloin niska-hartiaseutu ei ollut jumissa. Arvaapa milloin? No silloin kun kävin kuntosalilla! 

Koska olen patalaiska sohvaperuna, en saa liikutettua itseäni. Pahimpien jumitusten aikaan käväisin fysioterapeutin juttusilla ja sain keppijumppaohjeet. Auttaahan sekin. Keppihevonen toimii ihan käyttökelpoisena jumppakeppinä sisätiloissa. Kotona olohuoneen nurkassa on parin kilon rumat muovipäällysteiset painot. Minne nekin piilottaisi niin, että ne vielä olisivat löydettävissä. Voiko kuntoiluväline näyttää hyvältä? Kyllä. Ja tämä kirjoitus on silkkaa tuotesijoittelua yhtään piilottelematta. 

Kuvan tuote ei ole matkakokoinen subbari, vaikka pikkukaiuttimelta näyttääkin. Se on Evo-aktivointipaino. Se on käsipaino, jonka voi jättää vaikka olohuoneen pöydälle. Ihan siksi, että se näyttää hyvältä. 

Vielä viikko sitten en olisi uskonut, että patalaiska sohvaperuna voisi innostua jostain kuntoiluvälineestä. Selätinkin keskittyy pölyttymään kaapin päällä. Se sentään on pinkki. Kuvan painot saapuivat kaupalle muutama päivä sitten. Arvatkaapa, ketä (vai oliko se kuka???) on sen jälkeen noudattanut ihan oma-aloitteisesti taukojumppaa? No minä! 

Miksi? Monestakin syystä. Yleensä, kun käsipainoon tarttuu, on näppituntuma ihan tavallinen, kylmä ja kova. Raudan haju jää näppeihin kiinni. Muovi luistaa hikisissä käsissä. Tähän painoon kun tarttuu, tuntuu ettei tarttuisi painoon. Tätä painoa kun heiluttaa ees ja taas, se elää mukana. Ei pelkästään mielikuvissani, vaan todellisuudessa myös. Se taipuu kevyesti liikettä myötäillen.

Entinen rämäpää on löytänyt, ehkä äitiyden myötä, niin itsesuojeluvaiston kuin vahvan riskien tiedostamisenkin. Muovipainoja kotona katsellessani näen koko ajan uhkakuvia: miten varpaat ovat liiskana, laminaatti kuopilla ja muksun päässä kymmenen sentin kuhmu. Laiskuuttani nostelen painoja (huomautus: harvoin) yleensä lattialla istuen. Ja pelkään koko ajan, että ote lipeää ja seurauksena on murtunut varvas. Tai vähintään muksu juoksee päin heiluvaa muovipäällysteistä hirvitystä.

Evo-aktivointipainon pinta on kangasta, neopreemiä, sitä samaa, mitä käytetään sukelluspuvuissa. Ja eräissä ruokalapuissa. Se sisältää myös hiekkaa, mikä lienee juuri syy siihen, että paino mukautuu käteen aivan mainiosti. Jos tämä paino tippuu varpaille, ei tule vahinkoa. Jos tämä paino tippuu laminaatille, ei tule reikää eikä lommoa. Erityisen lapsiperheystävällinen kapistus. 

Pieni faktapläjäys omien huomioiden oheen: kyseinen paino on myös erityisen suositeltava ikääntyvälle, kuntoutuvalle sekä sellaiselle, jolla on heikentynyt tartuntaote näpeissään. Suosittelisinko pyörätuolissa istuvalle mummulleni painonnostoa? En ennen, mutta nämä hän tulee saamaan. Miksi? Koska näistä saa kiinni eikä tarvitse pelätä, että tippuminen tuottaa vahinkoa. Ja koska mun mummusta tulee vielä teräsmummu. Jaksaa sitten kelata jakkarallaan turbomummun tapaan. 

Tuotteen luvataan kestävän aikaa ja käyttöä. Voin täysin luottaa, sillä tiedän materiaalivalintojen osuneen nappiin ja luotan paikalliseen työhön. Näitä ei ole tehty Kiinassa. Nää on Huittista! Tiedän olevani puolueellinen, mutta nyt olen sitä puolueettomasti. Voiko niin sanoa? Voi, jos sohvaperuna innostuu tarttumaan käsipainoon yhä uudelleen ja uudelleen. Tai kun kuntoilua vieroksuva laiskamaikku lykkää ne vähän väliä jonkun käsiin kokeiltavaksi ja tunnusteltavaksi, koska on itse innostunut. 

Takaisin alun asiaan: niskajumiin. Liike on lääke. Voi istua lattialla risti-istunnassa ja heilutella käsiään hitaalla tahdilla kevyen vastuksen kera erinäisiin suuntiin. Kovin paljon ei tarvitse tehdä, jotta saa lämpimän tunteen aikaiseksi. Ei painojen kanssa tarvitse ajatella voimailua, vaan omaa parempaa oloa. Pelkkä käden heiluttelu ei kuitenkaan, ainakaan minulle, riitä, on oltava kevyt vastus. Toki sitä voi olla muutaman kilon verran, mutta Evo-aktivointipainon reilu kilo on lopulta optimaalinen vaste, jotta toistoja jaksaa suorittaa riittävästi. Maitopurkin painoluokka sopii laiskamaikulle, se sopii mummulle, se sopii myös monelle muulle ihan tavalliselle tallaajalle. 

Pieni mainospläjäys väliin:

Mistä näitä painoja saa? Huittisissa Lauttakylän Rauta ja Talous on oikea paikka. Evo Activation -sivuille kannattaa kurkata, siellä on paljon lisää tietoa, vinkkejä ja ohjeita. Kokeilemaan saa tulla erittäin mielellään. Mitä nää maksaa? Parin hinta on 59,90€. Mielestäni hyvästä tuotteesta järkevä hinta. 

Mitä muuta piasessamutsille kuuluu? Vähän kiirettä. Viikon päästä juhlitaan Lauhan lähiruokafestareita, torstaina alkaa POMPdeLUX aw18 -kausi. Vähän olisi muutakin. Tänään otan rennosti, laiskottelen. Tai ehkä laiskottelen, siitä en ole aivan varma vielä. Toinen koneellinen pyykkiä taisi just valmistua. 

Mistä ruoka tulee?

Tiedätkö vastauksen?
Tiedät tai et, vaikka vastaisit ehkä - se on oikea vastaus.

Eilen istahdimme lämpöisissä, oikeastaan suorastaan hikisissä, tunnelmissa talkooporukan kesken kuulemaan infoa ja suunnittelemaan tulevaa. Alle kuukausi! En ollenkaan ymmärrä ajan kulumista. Elokuun lopulla, 24.-26.8. Huittisissa Lauhan kylässä vietetään lähiruokafestareita hurmaavan idyllisessä jokimaisemassa, keskellä ruoan alkulähteitä. Ja ne alkulähteet ovat tapahtuman ydin, aa ja oo, kukka ja mehiläinen, Matti ja Teppo. Mainitusta hiestä vielä sen verran, johtui ihan ilman hellelukemaisesta lämpötilasta, edes ampiaisilla ei ollut osuutta asiaan. En nähnyt yhtään ennen kuin tulin kotiin.

Mutsi on huomannut jälleen olevansa mukana tekemässä jotain jännää! Omaan tonttiin kuuluu luontevasti lastentapahtuman järjestäminen, eikä tietenkään yksin, vaan kahden upean yhdistyksen voimin toteutuksesta tulee taatusti toimiva.

Suuri puutarhajuhla, valoja, kauniita yksityiskohtia, luontoa, hyväntuulista väkeä ja tietenkin hyvää ruokaa. Kuulostaako houkuttelevalta? Arvasin. Jatkan: jokimaisema, tulishow pimenevässä elokuisessa illassa, iloinen naurunremakka, hurmaava ruoan tuoksu, mitä mainioin musiikki, taidokas sirkus...

Tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa. Paljon on edessä uutta ja ihmeellistä, opittavaa ja opeteltavaa, kokeiltavaa ja koettavaa. Uskomattoman paljon ovat järjestäjät saaneet aikaan!

Viime kesän yksi upeimmista kokemuksista löytyi naapurikylästä: Huhtamo International Film Festival. Voisitko kuvitella olevasi kyläkirkossa katsomassa elokuvaa? En minäkään, mutta olin, ja se oli suorastaan vaikuttavaa jopa tällaiselle sivistymättömälle, joka ei juurikaan elokuvia viitsi tuijottaa. Lauantaiksi maalaismaisemaan kylätalon (entinen kyläkoulu) pihaan oli noussut mahtipontinen esiintymislava, jossa illan hämärtyessä tähtenä loisti itse Pimeys. On liki mahdotonta yrittää kuvailla tunnelmaa, minkä Huhtamo onnistui luomaan. Niin aamun kakarajameissa kuin illan pimeydessäkin. Se tunnelma lämmittää edelleen näin vuotta myöhemmin.

Samankaltaista, lämminhenkistä tunnelmaa on tarjolla myös muutamien viikkojen kuluttua Lauhassa. Asiallisempaa, mausteena varmasti ripaus huumoria, ohjelmaa tuovat keskustelufoorumit alan asiantuntijoineen, perinteistä leikkipuuhaa löytyy lastentapahtumasta, Kivikylän kustomoimaa festarin nimikkolenkkiä pitää ehdottomasti maistaa ja tuottajatorilta ostiskella tuoreita lähiruokaherkkuja kotiinviemisiksi. Voinpa kokemuksesta vinkata: tuottajatorilta saat myös vinkkejä ruoanlaittoon kertoo nimimerkki "onnistuin kerrankin hiton hyvin keittiössä".

En voi vähätellä musiikin merkitystä taaskaan. Muutama päivä sitten siivoilin yön pimeinä tunteina mystistä kaappia, josta löysin joulunpunaisen aarrelaatikon. Päällimmäinen tavara toi hymyn huulille: Randy Recklessin levy vuosien takaa. Ehkä se on Krokotiilirock kun saa aikaan tunteen, jota "Tyydyttävää" -sana on liian laimea kuvailemaan? Ei ihan tuulesta temmattua, sillä Muska on siellä. Francine on siellä. Aura on siellä. Minä olen. Sinä olet.

Ettei unohtuisi. Ei pääsymaksua. Eikä tarvii maksaa bussista, joka kuljettaa sut kaverien kanssa Huittisten keskustasta Lauhaan ja takaisin. Saako mitään kivaa ilmaiseksi? Saa.

Pistä kalenteriin. Kerro kaverille. Minäkin lupaan kertoa.

Tsekkaa Facebookissa:
https://www.facebook.com/events/1163790880391198/?active_tab=discussion

Tsekkaa nettisivut:
https://www.mistaruokatulee.fi/

Hikinen ampiaiskammo

Kesä ja kärpäset. Olisikin vain pelkät kärpäset! Hyttysetkin vielä sietää. Mutta ne jäätävän hirveän kammoksuttavat ampiaiset! Tulee hiki pelkästä ajatuksesta.

Poden pahemmanlaatuista ampiaiskammoa. Erinäisiä juoksu-hyppynäytöksiä sisältyy päiviin runsaanlaisesti, kun kammottavat pienet öttiäiset tulevat liian lähelle. Kehoitetaan olemaan huitomatta. Ei vaan pysty.

Muutamia päiviä sitten keräsin polttorovioromuja varastorakennuksen terassilta. Tein samalla huimaavan ihastuttavan löydön: valtavan kokoinen ampiaispesä täynnä elämää! Tätä tyttöä vietiin sen jälkeen ja kovaa. Lieneekö syy pesän hävitys vai ihan normaali ampiaisten käyttäytymismalli, mutta liian liki ovat sen jälkeen tupanneet jatkuvalla syötöllä. Aseina terassilla odottavat sulkapallomaila ja kärpäslätkä. Ja kintut jatkuvassa juoksuvalmiudessa.

Netti on pullollaan kaikenmoisia ansoja ja karkoitusmenetelmiä. Valepesien aika lienee auttamatta ohi, mitä ne pöhköpäät enää valepesistä välittävät, kun oma vuodenkierto alkaa olla lopputaipaleella. Vinkki on kokeilematta. Testaan sen ensi kesänä. Vesipussi pitää ripustaa terassille sekoittamaan onnettomien suuntavaistoa ja ärsyttämään niitä. Joko pussi on väärässä paikassa, tai sitten meidän ampparit vain ovat harvinaisen sokeita. Terassille drinkki: Vicksiä (tai jotain vastaavaa väkevää ainetta) ja vettä lasiin: ampparit eivät pidä hajusta. Kauppalista jäi kotiin, ei ole aineksia.

Joku tovi sitten tuli jälleen vastaan perinteinen kuva muovipulloansasta. Leikkaa pullo kahtia, sijoita suuosa väärinpäin ja teippaa kiinni. Sinne menevät, hukkuvat kun eivät löydä tietään ulos. Hah. Varmaan hukkuvat, mutta vasta jouduttuaan humalaan. Meillä nimittäin asuu juoppoja ampiaisia.

Samaisessa kirjoituksessa mainittiin aineiksi vesi ja hunaja. Laitoin yhdistelmää kahteen pulloon. Saaliina useamman päivän jälkeen on kaksi kärpästä. Päätin kokeilla muutamaa muutakin yhdistelmää. Muumilimonadi houkuttaa kovasti. Kärpäsiä nimittäin. Ampparit ovat nirsoja. Omatekemä mehu ei kelpaa, lieneekö liian vähän sokeria. Mutta makea kuohuviini sen sijaan kelpaa tämän pihapiirin ärsytyksillekin! Luulen tosissaan, että juoppoja ovat kaikki kummemmin selittelemättä.

Toinen ansaviritelmä toki on purkki, johon kansi tehdään kelmusta. Reikä vain, pöhnäspäiten eivät enää osaa tulla ulos. Kyseisessä kuohuviinipurkissa lilluu raatona enimmäkseen kärpäsiä, mutta myös näitä useasti mainittuja pistiäisiä. Uusin kokeilu käynnistyi vasta tovi sitten ilta-aikaan: vesimelonista herutettua nestettä maustettuna Ural Mocca -juomalla. Tuloksia ei ole vielä tarjoilla, muutaman päivän kuluttua ehkä.

Luulen, että jos jatkan blogin kirjoittamista, noin joka kolmas kirjoitus tulee tavalla tai toisella liittymään kuohujuomaan. Hämmentävää.

Kesäilta on mukava. Ampiaiset ovat menneet nukkumaan. Hyttyspistokset kestää, kun pistoksiin lisää Aloe Vera -geeliä. Lakkaa kutina. Ampiaispiston lievitystä sen sijaan en halua edes alkaa testaamaan. Jännittävin vinkki siihen oli maa. Kyllä - pistoskohtaan välittömästi hieromaan maata (en ota kantaa maalaatuun) ja johan lievenee harmi. Kuulostaa erityisen hämmentävälle. Toinen vinkki on vesipullo. Täysi pullollinen vettä aiheuttamaan painetta pistokseen: aineiden olomuoto paineineen imee myrkyn pulloon ja kylmä vesi lievittää kipua. Ehkä suurpiirteisesti referoituna ja erinäisin väärin sanavalinnoin ilmaistuna. Vinkeistä huolimatta en halua kokeilla. Varmuudeksi kuitenkin tarkistin: kaksi kyypakkausta löytyy lääkelaatikosta.

Kesä on paras, hellekin on hyvä idea pienessä mittakaavassa, kunhan kotoa löytyy tarpeeksi viilennysvälineitä. Laitoin äsken pitkät housut jalkaani. Nautin viilenevästä illasta ja kiipeän lämpöisään parviyläkertaan nukkumaan kauneusunia. Nautitaan, kohta on taas aika, kun joutuu kiskomaan toppahousut kaapinperältä.

Mää olen kaupantäti

Lieneekö lapsi saanut vaikutteita äidistään, kun nyt uusin suosikkileikki on kauppa: "mää olen kaupantäti".

Taannoin Sofia sai oman kassakoneen. Sitä ennen äidin kaupalla leikkiä oli jo tavailtu, joskin pieni tyttönen ilmestyi tiskin taa ja kutsui: "Kauppias, haluaisin ostaa tämän! Kauppias, tule näkyviin!". Asetti tavaran tiskille, painoi maksupäätteestä piippauksen, totesi kiitoksen ja vei tuotteen takaisin. Tai ainakin joskus vei. Yleensä äiti saa juosta perässä palauttelemassa uusiksi aseteltuja tavaroita takaisin löydettäville paikoilleen. Suurennuslasi on suosikkipiilotettava. Pieni myymäläapulainen on sekä haaste että mahdollisuus. "Maksa sää tää" tokaisi neiti taannoin asiakkaalle ostotapahtuman hetkellä ja lykkäsi erään suosikkipehmonsa tiskille ja häipyi.

Vuoden takaisen joulun joululahjakeittiöstä kuoriutui oiva myyntitiski. Juuri sopivan korkuinen, kun eteen virittelee ikioman pienen pirttikaluston penkin. Kauppa onkin monipuolinen, sieltä voi ostaa eläimiä, kahvia, leivontamuotteja ja varmaan ihan mitä vaan. Rahastakin saa joskus takaisin, kunhan raha on ensin luettu viivakoodinlukijalla. Ennen ja jälkeen maksun. Ja tietenkin muistettu se tärkeä "piip-''ääni! Yleensä hinta on sata senttiä tai seitsemän.

Viime talvena tein löydön: eteeni ilmestyi keittiökokonaisuus ylä- ja alakaappeineen sekä aikuisenkestävä pikkuinen pirttikalusto. Kuitenkin noin puoli vuotta jälkeenpäin tiedostan, että projekti on pahasti kesken. Kuvan keittiö piti upottaa entisen lastulevyhellan tilalle, mutta joko sentti-pari reunasta pois tai parin sentin korotus alareunaan antaa odottaa ilmestymistään. Eilen ystävän kanssa soviteltiin ja äkkiseltään jo tuumailtiin yhdestä ylimääräisestä osasta uusi kauppatiski, kun keittiö sijoittuu kiinteäksi osaksi kokonaisuutta. Lisäksi sirkukseen sopivaa väriteemaa olen noin puoli vuotta neutralisoinut. Mielessäni. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Lupaan julkaista kuvat ennen ja jälkeen. Joskus tulevaisuudessa.

Kaupasta puheen ollen, eilen juttelimme ystävän kanssa kiusallisista tilanteista, kun muistelimme, miten varmaan meistä kumpikin on vanhasta Aholaita-kaupasta halunnut ostaa niitä ihanan värikkäitä karkkipaketteja, joita aikuiset eivät ole kuitenkaan ostaneet meille, punaisin poskin vaan jotain sopertaneet "aikuisten karkeista" tai "pahasta mausta". Jokainen kauppakäynti on mahdollisuus. Hymynkare hiipii suupieleen, kun lapsi punainen tölkki kädessään toitottaa: "Viedään iskälle limpparia, iskä haluaa!". Sen verran taikauskoinen olen, etten uskaltaisi tähän kirjoittaa selvinneemme isommilta punastumisilta, koska huomenna se varmaan tapahtuisi. Mitäs hauskaa teille on tapahtunut?

Toki tarkemmin muistellessani voin tunnustaa, että eräällä myöhäisillan kauppakäynnillä sillä ainoalla vilkkaalla käytävältä vierestäni alasuunnasta alkoi kuulua taivastelua kovaan ääneen: "voi herranjestas, voi herranjumala..."  ja lisää samaan teemaan sopivia sanoja. Saattoi äiti pari kertaa miettiä, että minnehän sitä katsoisi ja mitä sanoisi. Päädyin nauruani pidätellen katselemaan kylmäkaapin kanoja ja pohtimaan ääneen, mitä huomenna syötäisiin. Hyviä keskustelujakin lapset saavat aikaan. Kassajonossa tyttönen katseli takanamme jonottavaa herrahenkilöä, joka mutusteli purkkaa. Tyttö aikansa tuijoteltuaan totesi: "ei kaupassa saa syödä". Herranhenkilöä nauratti ja hän hyvin kärsivällisesti selitti, miksi purkkaa kyllä saa syödä.

"Multa on lähtenyt hammas. Silloin kun mää olin aikuinen. Nyt mää oon kasvanut pieneksi." Lapset ja tarinat. On tuo kolmevuotias papupata aikamoinen aarre <3

Shampanjaa ja emmentalia

Juhannus.

Luulin, että se on minttumaari. On kuulemma mittumaari. Ei hätää siltikään, kaupungin sivuilla se oli kirjoitettu aivan samoin. Joka päivä oppii jotain uutta.

Elämäni ensimmäinen shampanja.

Sain pullon jo vuosia sitten, kun matkatoimisto täytti pyöreitä vuosia. Jostain ihmeellisestä syystä olen säästänyt pulloa johonkin erityiseen hetkeen. Pari päivää sitten mietin, että mikä on se erityinen hetki?
Lapsen syntymä? Äiti ei juo alkoholia.
Lapsen vuosipäivä? Äiti ei ehdi pysähtymään paikalleen.
Kosinta? Pullon ja kositun välimatka oli satoja kilometrejä.
Kihlojen vuosipäivä? Talon herrahenkilö ei välitä viineistä.
Joulu, vappu, juhannus, synttärit, pitkäperjantai, äitienpäivä.... Vuosi on juhlia täynnä. Vuodesta toiseen pullo vain odotti.

Erityinen hetki on juuri nyt.

Keskikesän juhla, yötön yö, luonnon kauneus, juhannuksen taika, maalaistunnelma ja vanhat Suomi-iskelmät.

Mitä juhannukseen kuuluu? Häivähdys muistoista vuosien takaa. Juuri siinä hetkessä elämisen maaginen olemus. Aika pysähtyy, on vain juuri se mitä sillä hetkellä on. Rauha. Onni pysähtyneisyydestä.

Musiikin suhteen koen olevani eräässä mittakaavassa rajoittuneesti suvaitsevainen. Kahden parhaan konserttielämyksen nopea nimeäminen tuottaa tulokseksi Mokoman akustisen keikan viime kesänä Karmarockissa ja Rammsteinin pyrokylläisen shown vuosia sitten Provinssirockissa. Tanssilattialle kutsua huutavat suomalaiset poppi-/räppistarat ja kuluneet ysärihitit. Jalat tahtovat väkisin liikkua aistiessaan rytmikästä iskelmää. Tunteikkain musiikkikappale on Myrskyluodon Maija. Eräs musiikin tehtävä on saada kuulija nauttimaan juuri siitä hetkestä, kun musiikin kuule.

Musiikki on täynnä muistoja. Valoisa kesäyö saa sormet näppäilemään Spotifystä Tapani Kansaa, Paula Koivuniemeä ja Katri Helenaa. Lieneekö juhannuksen taika osittain paluuta menneeseen, kuvitelma suomalaisuuden parhaasta olemuksesta, henkäys mennyttä aikaa. Ajan kultaamaa. Tai halu aistia uudelleen lapsuuden aito onnellisuus, vailla huolta huomisesta.

Vuosi sitten juhannuksena istuin kotipihassa pellon reunalla puukaiteella toppatakki ylläni, viinin maku huulillani, vanha Suomi-iskelmä seuranani katsellen rauhallista, vehreää maalaismaisemaa. Rakastin sitä hetkeä aivan omassa rauhassani, yksin. Lapsi nukkui sisällä talossa, herrahenkilö maisteli oluttaan autotallissa. Myöhemmin olen palannut sen hetken tunnelmaan, siihen rauhaan, mitä ajan pysähtyminen voi parhaimmillaan tarjota.

Tässä ja nyt.
Kaikki on.
Niin todellinen,
on kuiske (kahden) sydämen.
Tässä ja nyt.
Kaikki on.
Ja jäljelle jää,
vain elettyä elämää.
(Tapani Kansa - Tässä ja nyt)

Ihooni on tatuoitu kulunut klisee "carpe diem" - tartu hetkeen. Vuosia taaksepäin nuori nainen odotti jokaisena hetkenä tulevaa, ei osannut tyttö pysähtyä ja nauttia hetkestä. Meni ja touhusi. Pysähtyi vain fyysisesti. Kunnes tuli hetki, jossa yhtäkkiä vartalo jatkoi liikettä, mutta mieli pysähtyi: just nyt tämä hetki on paras mahdollinen. Tyttö katsoi alas laivan näköalahissikuilun aulaan. Kaikkialla näkyi iloisia ihmisiä. Alhaalla soi Fedde Le Grand - Put your hands up 4 Detroit. Se yhtäkkinen pysähtyneisyys muutti tytön sen hetkisen elämän. Poikaystävä jäi ja tyttö alkoi tehdä mitä halusi. Ero muutaman vuoden kestoisesta suhteestakaan ei käy käden käänteessä, tyttö totesi. Kuitenkin eräs keväinen ilta se sama tyttö istahti punaiselle sohvalleen rivitaloasunnollaan ja katsahti kohti pimeää telkkaria. Yhtäkkiä pitkähiuksisen tytön valtasi tunne, joka oli ollut kadoksissa vuosia. Se oli juuri siitä hetkestä nauttiminen. Nyt on hyvä.

Sen oivalluksen jälkeen olen luvannut itselleni, että jos sama jossain muussa hetkessä eläminen toistuu, on muutettava elämän suuntaa. Siitä hetkestä on kulunut noin 11 vuotta. Paljon on tapahtunut, mutta yksi on varmaa: musiikki tuottaa edelleen suuria tunteita. Oli se sitten Hopeisen kuun serenadi ala-asteen rannassa, A-tyypin Tunnelma -huumoriballadin rytmein heiluttu yhteislauluhetki tai yksin juuri äsken vahingossa löydetty ajatustenlukukappale Paula Koivuniemen & Toni Wirtaen esittämä Oma tie. Musiikki pysäyttää siihen hetkeen.

Miksi kirjoituksen otsikossa on mainittu myös Emmental-juusto? Siksi, koska minulla on maailman paras äiti. Äiti toi juhannustuliaisia: tomaattia, uusia perunoita, Aura-juustoa ja sitä jo mainittua mustaleimaista Emmentalia. Nautin juhannuksetani. Vaikka sataa vettä.

"Sä tunnet sen siitä, et silloin voimat ei revi sua minnekään.
Muista arvostaa sun omaa kauneutta.
Sinä teet oman tiesi, joka vie minne viekin.
Kaiken rakkauden, minkä annat sen sä saat aina takaisin."
(Paula Koivuniemi & Toni Wirtanen - Oma tie)

Parasta juhannusta! Nauti! *sydän ja halaus*

Herätyskello mikrossa

Melkei kolmivuotiaan kanssa voi tapahtua mitä vaan. Tänään mikrosta löytyi herätyskello.

Ei ollut aivan ensimmäinen kerta, kun mikrosta löytyy jotain, mikä sinne ei kuulu. On ollut leluja, koruja, kippoja ja kuppeja, luultavasti äidin puhelinkin. Olen yrittänyt minimoida riskit: mikro on kiinnitettynä jatkojohtoon, jossa on virtakatkaisin. Samassa jatkojohdossa on myös astianpesukone.

Koti on täynnä mahdollisia sattumia ja on lähes varmaa, että taapero löytää ne ennemmin tai myöhemmin. Mitä kaikkea vessanpyttyyn voisikaan tiputtaa! No vähintään kokonaisen vessapaperirullan.

Ja koska taaperossa ei ole riittäviin haastetta, sitä voi lisätä vaikkapa lemmikkieläimillä. Meillä asustaa kaksi Viipurista tullutta koiraeläintä. Toinen niistä muistuttaa erehdyttävästi kengurua, se kun hyppii ja pomppii aivan hullun lailla. Ja syö eväät pöydältä. Lapsen mielestä on tietysti valtavan hauskaa ruokkia koiria. Tosin toisinaan, kun on antanut herkkunsa koiralle, tulee suru, koska koira oikeasti söikin sen!

Koirien mielestä lelut ovat suorastaan vastustamattomia, kaikkihan tietysti on heidän, etenkin pehmot. Puuleluihin jää myös miellyttävät hampaanjäljet, mahtavat rouskua kivasti kidassa. Yksi puuveitsi ainakin on kokenut kohtalonsa.

Toinen koiristamme on toisinaan hieman liian viisas. Hän osaa esimerkiksi avata itse ulko-ovet. Tietenkin silloin voi lähteä yhdessä omatoimisesti lenkille, sillä toinen koiraeläin on kovin karkaavaista sorttia. Sain taas pari viikkoa sitten opetuksen, että ovet on syytä pitää lukossa.

Viljami-koira oli saapuessaan kova poika sisustamaan. Ajatteli, että hänen saapumisensa kunniaksi voisi tehdä remontin ja uusia huonekalut. Koira jyrsi eroahdistuksessaan niin ovenkarmit kuin tuolinjalatkin. Toinen, myöhemmin saapunut, on taas kunnostautunut erilaiseen jyrsimiseen. Hektorin mielestä olen ihan riittävän pitkä ilman korkokenkiä, ne korothan ovat oikeasti hänen hampaitaan varten. Olen yrittänyt opetella pitämään etenkin korkokengät piilossa, sillä kaikkea suutarikaan ei saa korjattua.

Äitiys ja emännyys on yhtä oppimista. Alan pian olemaan mestari piilottamaan kaikkea. Jopa niin mestari, etten itsekään löydä piiloja. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen kiireessäni metsästänyt lempparisaapikkaita ympäri taloa. Kummasti myös tavaroiden säilytyskorkeus on noussut hetki hetkeltä ylöspäin, lapsi kun alkaa olla melko ulottuvainen. Toisaalta virheistähän sitä oppii, kenties, kun on tarpeeksi monet korkkarit jyrsitty, oppii ehkä säilömään edes lempparinsa kaappiin. Vai oppiiko sitä lopulta ikinä? Epäilen.

Kun sankari ei vaan sammu.

Taaperon nukutuksen mahdottomuus. Joskus todella tuntuu, että se on oikeasti mahdottomuus. Kunnes suloinen pieni prinsessa vihdoin tuhisee silmät ummessa. 

Vauvana tyttö oli mitä mainioin nukkuja. Kun hänet laski sänkyyn, uni saapui viimeistään pienen hetken kuluttua. Toistelin usein, että tässä vauvaperheessä kyllä nukutaan. Onni, sillä olen itse aivan heikkohermoinen yliväsyneenä. Tai sitten väsymysmigreenin tainnuttama. 

Ihanan leppoisia iltoja, helppo nukutus ja hetki rauhallista omaa aikaa. Sitten tapahtui jotain, tuli vaihe, jolloin nukutus oli varsinainen taival, tahtojen taisto ja sielujen salamointi. Nukutusoperaatio kesti tunteja. Touhu helpottui hetkeksi, kunnes tutin tuli aika kadota. Muutama ilta meni kohtuullisen hyvin, sitten tuli flunssa ja kuume, jolloin tutti palautui tuomaan helpotusta ikävään oloon. Flunssan mentyä ohi oli äiti ilkeä ja kertoi, että koira söi tutin. Vaikka tutti ei ollut päivällä käytössä ja tippui suusta syvemmän unen saapuessa, oli sen silti aika kadota kaksivuotiaan prinsessan elämästä. Toisinaan kaipaan tuttia aivan tosissaan. En tosin ole varma, kumpi sitä enemmän tarvitsisi, äiti vai lapsi. 

En suinkaan väitä, että olisin yrittänyt kaikki kikkakolmoset ja -kakkoset, joten kokemuksen syvä rintaääni ei pääse loistamaan. Likka taitaa olla iltavirkku. Luemme iltasadun, joka on kyllästyttänyt äitiä jo pitkän aikaa, sillä samaa kirjaa on toistettu illasta toiseen. Onneksi tänään sain jo lukea jonkin muun kirjan. Muutamana iltana tyttö on halunnut pitää kädestä kiinni ja nukahtaa viereen. Kaksi iltaa se toimi. Tänään jätin juuri nukahtaneen tytön vuoteeseen ja hipsin alakertaan. Menin tovin kuluttua kurkkaamaan ja kas, kukahan mahtoi herätä! Lopulta hän suostui jäämään omaan sänkyynsä nukkumaan. Tänään oli helppo ilta. 

Monesti iltasadun jälkeen tyttö jää sänkyyn, joko meidän tai omaansa. Kuluu puoli tuntia, tunti... Ja yläkerrasta kuuluu sen sorttinen hälpätys ja pälpätys, että luulisi jo sillä höpinällä suunkin kuivuvan. No sitten huudetaan tuomaan vettä (jota ei itse yöpöydältä tietenkään voi poimia). Seuraavan pälinän jälkeen keksitään, että nyt "mulla on häkää!!" (eli räkää). Niistämään nenää, vaikkakin ihan turha on puhdasta nenää niistää. Kuluu tovi ja sitten onkin peitto huonosti, tai puntti, tai sukka, tai fantti on tippunut. Ihan normaali ilta. Antaakohan äiti liian helpolla periksi ja antaa lapsen juoksuttaa itseään?

Pieni möhköfanttipehmo on lapsen tärkein esine. Se kulkee mukanaan kaikkialle. Hetken ajan uusi fantti, kuvassa komeileva Aloiso, kelpasi Fantin tilalle. Nyt ei enää pelkästään, aina pitää olla mukana myös THE Fantti. Tänään tuli suuri suru, lapsi löysi Aloisonsa kärsineenä. Koira, se viheliäinen tuholainen, oli käynyt maistamassa Aloison silmäkulmaa! Ilmeisesti koira oli satuttanut suunsa lelun silmäniskuun, sillä pehmon poskessa oli havaittavissa punertavaa häivähdystä. Lelu onneksi jäi henkiin. Kuvassa Aloiso on pesukoneen jäljiltä, vähän kärsineenä, mutta vielä yhtenä kappaleena. 

THE Fantti pitää olla aina unileluna, ilman sitä ei oikeastaan muutenkaan voi liikkua minnekään. Äiti pelkää Fantin puolesta, jos se katoaa! Löysin samanlaisen kirpparilta ja hetken olin onnellinen, että nyt meillä on myös Vara-Fantti. Kunnes Vara tai THE katosi. Ilo oli lyhytaikainen. Mietin kauhulla, mitä tapahtuisi Fantin kadotessa, tulisiko kokonaan unettomia öitä? Tai jos koira syö sen. Koiran pureskelema lelu kun ei enää kelpaa ollenkaan. 

Olen kuullut jos jonkinlaista vinkkiä nukahtamista helpottamaan. Muutamaa on kokeiltu, suurin osa jäänyt harkinnan asteelle ja unohtunut. Seuraavaksi, kun saan aikaiseksi, kokeilen kirjaa "Norsu joka tahtoi nukahtaa". Se on kanin kamu, vissiin vähän eri, mutta samankaltainen. Saattaapi olla, että ensimmäisenä nukahtaa äiti istualleen. Tai vähintään alakerrasta olohuoneen sohvalta alkaa kuulua koko talon herättävä kuorsaus. Parvimainen yläkerta on tosi jees. Periaatteessa. 

Uhkailu, kiristys ja lahjonta. Isänsä meni kerran mainitsemaan möröistä ulkona. Se oli iso ja paha virhe. Onneksi lopulta tyttö uskoi, että äiti ja isä sekä koirat Viljami ja Hektor suojelevat häntä. Möröt kun pelkäävät koirien haukkumista. Ja toinen koirahan osaa myös haukkua käskystä, joten mörköjen karkoitus on helppoa.  

Pieni lapsi tarvitsee paljon unta. Ainakin valtaosa lapsista. Silti nukkumaanmeno tuntuu olevan pienelle lapselle, ainakin sillä hetkellä, katastrofi. Tänään ilmoitin hampaidenpesusta ja nukkumaanmenosta, vastaukseksi sain huutomyrskyn penkillä pomppivalta lapselta. Onneksi hän sentään on samaa mieltä, että hammaspeikot pitää pestä huolellisesti pois. Kuitenkaan äidin ei ole lupa lähteä pesemään omia hampaitaan. Ilmeisesti hammaspeikot eivät pysty supersankariäitien hampaisiin. Haluaisin olla samaa mieltä, sillä pelkään hammaslääkäriä. Pikkutyttönä purin hammaslääkäriä sormeen. Lääkäri totesi äidille, että voisin seuraavan kerran tulla isän kanssa, jos hänellä olisi enemmän auktoriteettia. Tarina ei kerro, kenen kanssa pikku-Maikku seuraavan kerran joutui hammaslääkärin penkkiin. Hammaslääkäri ei ainakaan vaihtunut hetkeen. 

Paikallislehtijulkkis

Bongasin eilen naamani Satakunnan Kansasta. Tänään kurkkasin Lauttakylän digiversioon ja jälleen näin oman itseni.

Eilen kokoontui Huittisten kaupunginvaltuusto, jossa olen ryhmämme ensimmäisenä varajäsenenä. Tuuraajan pesti kutsui, joten pääsin olemaan mukana, kun päätettiin kouluasioista. Ja näköjään olen kuvattuna. Oikein viimeisen päälle ilmeellä.

Selfieiden ottaminen on siitä hauskaa, että on helppo poimia itseä miellyttävä kuva ja poistaa ne noin sata epäonnistunutta. Onnistuneiden kuvien suhdeluku on kuitenkin noin yhden suhde viiteenkymmeneen. Toisaalta onnistuminen on katsojan silmässä, koska silloin voi piilottaa ne omaan silmään iskevät heikot lenkit. Esimerkiksi näitä kuvia aiemmin, kun paikallislehteen päädyin, oli otsassani niin monta ja syvää ryppyä, ettei siihen auttaisi enää yksikään ryppyvoide.

Vaikka kyse olisi miten pienilevikkisestä lehdestä tahansa, on se silti jännää löytää naamansa painetusta lehdestä. Ja naureskella niitä erikoiskummallisia ilmeitä. Satakunnan Kansan kuvassa olen jälleen vinossa, tiukasti kääriytyneenä paitavaatteeseeni. Lauttakylässä sentään seison suorassa lunttilappu kädessä höpisten kovasti jotain. Ilmeestä ei tarvitsekaan sanoa mitään. Sain lempinimen Linssi.

Miten usein paikallislehdessä voi olla kuvattuna, ettei väkeä jo ala ihmetyttämään saman pärstän toistuminen? No ehkä kaksi kertaa puolessa vuodessa ei vielä ole liikaa toistoa kuitenkaan. Toisaalta tosi kuitenkin on, että valtuustossakin istuvat "samat naamat" aina.

Kuulun jo itsekin niihin "samoihin naamoihin", sillä käynnissä on kolmas kausi luottamustoimissa. Ensimmäinen ja kuluva tosin varavaltuutettuna, mutta hyvin usein silti paikalla. Ajatella, yhdeksän vuotta jo mukana! Silti tuntuu koko ajan entistä enemmän tiedottomalta, mutta uskon sanontaan "tieto lisää tuskaa".

Loppukesällä vuonna 2008 satuin vahingossa olemaan kysymyksen kohteena: lähtisinkö mukaan kunnallisvaaleihin. Mietin ehkä puoli minuuttia ja lupasin, vaikken tiennyt yhtään, minne olen itseni juuri asettanut. Saattoi siinä läheisiä vähän naurattaa, että sellaista se likka tällä kertaa sai päähänsä. Sillä tiellä olen edelleen, vaikka viime vaaleissa lupasin olla tekemättä minkäänlaista vaalikampanjaa. Enkä tehnyt. Ehkä olisi ajatusta kunnioittavaa edes vähän yrittää panostaa.

Se mitä opin ensimmäisenä, oli perehdytyksen merkitys. Jälkeenpäin olen oppinut ehkä muutaman muunkin jutun. Ja saanut valtavasti uusia hienoja ihmisiä ympärilleni.

Yhdessä tekeminen antaa ja ottaa. Jos en välttämättä ole unettomia öitä viettänyt tämän pestin vuoksi niin hiusväreille kyllä on ollut käyttöä, sillä harmailta hiuksilta ei voi välttyä. En tiedä mikä on se kummallinen alitajuinen ajatus, joka ajaa käyttämään vähää vapaa-aikaansa yhteisten asioiden hoitoon. Olkoon sitten kyseessä kunnallispolitiikka tai yhdistystoiminta. Kerron, jos keksin. Kokeilen ensin, josko ajatus selkenisi unissa. On nukkumaanmenoaika. Lähes joka aamu päätän mennä tänään ajoissa nukkumaan ja lähes joka ilta jätän toteuttamatta aamuisen vannomiseni. Torkku on taas aamulla rauhallisen aamun pahin vihollinen.

Yömyssy

Tammikuun voisi hyvällä syyllä poistaa kalenterista. Joulunjälkeinen lamaannus vaivaa itse kutakin, vaikka pitäisi aloittaa jälleen uuden vuoden uusi ja hyödyllinen elämä. Töissä on rauhallista, kotona on tavallista ja tipatontakin pitäisi viettää. Ja kuntoilla.

Muutama vuosi, tai hieman useampikin, taisin saada kolmenkympinkriisin: nyt kuntosalille ja kesäkuntoon. Olin realistinen ja lykkäsin tavoitetta puolentoista vuoden päähän, jotta varmasti ehtisin saada tavoitteen läpi ilman kiirettä. Koska olen totaalinen sohvaperuna, eivät olleet kuntosalien ovensaranat käytössäni kuluneet pakollista koulun liikuntatunnin tutustumista lukuunottamatta ollenkaan. Kamalia laitteita, joita en osaa käyttää. Jos podet samaa vikaa, voin lämmöllä suositella personal trainerin palveluita: hän haastattelee, kartoittaa mitä haluat (esimerkiksi ihannepainon, jonka nimesin silloiseen kilomäärään), tekee saliohjelman, valvoo vierestä, opastaa ja kannustaa.

Koska tavoitteeni ei liittynyt kiloihin, oli niitä siitäkin syystä hauska seurata. Alkutaipaleella pari lisää, lopputaipaleella vakiintuminen alkuperäistä yhtä numeroa pienempään lukuun. Muutoksen kropassani havaitsin muutamia kuukausia myöhemmin. Puin kivan mekon juhliin. Kyseinen mekko oli seissyt kaapissa vuositolkulla, kerran siitä olin saksinut olkaimetkin irti, koska olivat turhat, pysyihän mekko ylhäällä muutenkin. Ei olisi kannattanut. Puolivälissä juhlaa huomasin jatkuvasti tekeväni sitä ärsyttävää liikettä: nyin olkaimetonta mekko jatkuvalla tohinalla ylös. Olin ehkä kutistunut pesussa. Ei mekko vaan minä.

Turha höpistä mekoista, kyseinen on edelleen lempparini ja sopiva jälkikäteen ommeltujen olkainten kera, vaikka salitouhuilusta on kulunut neljä vuotta. Siitä lähtien olen muistanut kuitenkin kertoa ainaista tarinaa kuntosalin hyödyllisyydessä niska- ja hartiavaivaisille. Tuskin milloinkaan työikäisenä niska-alue on ollut niin hyvässä kunnossa, mitä se oli tuon kauniin (?) kevään aikana. "Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen" on yksi ehdottomista suosikeistani. Poden jatkuvaa jumiutumista enkä tee asian eteen mitään satunnaista keppijumppaa huomioimatta.

Tietokoneella työskentely on pahin vihollinen. Satulatuolilla keikkuminen tuo pientä lohtua ja käy samalla taukojumpasta: kun tarpeeksi keikkuu jalat ilmassa, huomaa jatkuvasti jännittävänsä keskikehon korsettia. Toisaalta sekään tuoli ei tuo apua, jos on suunnitellut työpisteensä ulkonäkökeskeisesti.

Mutta se yömyssy. Lasillinen viiniä, kun lapsi on nukahtanut. Ihan omassa rauhassa. Ai että! Join skumppalasista, joka näyttää halpahallilaiselta. On huomattavasti mukavampi kerätä leluja (joita en todellakaan ole kerännyt), laittaa puhtaita pyykkejä paikoilleen (en ole laittanut) tai siivota ruoanlaiton jäljet (laitoin ruoat jääkaappiin ja pakkasin eväät), kun on tarjoillut itselleen pienen palkinnon. Toisaalta palataan myös tammikuuhun. Täydellinen aikaansaamattomuus on pahempi kuin muulloin. Tammikuu ja marraskuu ovat yhtä pahat. Joskin tämän talven marraskuuhun vaikutti mahdottomasti tavarakauppiaana olo: black friday ja tuleva joulu. Ei ehtinyt iskeä marraslamaannus. Mikä on hyvä se.

Kirjaimet ovat kivoja. Pari viimeistä iltaa kulutin koukuttavan kirjan parissa, nyt kirjoitan päiväkirjaa, jonne en ole kirjoittanut lähes mitään tästä päivästä. Paitsi ruoantähteistä. Kaupassa oli tarjouksessa tämän päivän päiväyksellä palapaistipaloja. Huonona lihakokkina en ole koskaan ikinä enkä milloinkaan kokeillut palapaistin valmistusta. Tänään kokeilin. Ensin soitin isälle, kysyin mitä siitä kuuluu tehdä, mutta vastauksen saatuani huomasin että lähes niin olinkin aikonutkin tehdä. Pikainen pinnan paistaminen paistinpannulla, sekaan suolaa ja pippuria. Palat perintöuunipataan. Yksinkertainen ruskea kastike (koska voita oli liian vähän, jatkoin oliiviöljyllä). Uuniin pariksi tunniksi. Piti keittää perunoita. Unohtui, kun ystävän kanssa juttelu oli paljon hauskempaa. Päätin keittää riisiä. Tavallinen oli loppu. Oli jasmiinia. Se oli hyvä, vaikka tuoksusta en pidäkään. Lopputulos oli syötävä, saan kuulemma tehdä tätä(kin) uudestaan.

Tykkään googlettaa ruokareseptejä, kun valmistan jotain tavissössöstä poikkeavaa. Tosin olen huono noudattamaan reseptejä, poimin aina yhdistelmänä useammasta parhaat palat. Yllätyksekseni huomaan useimmiten saavani aikaan melkolailla kivaa ruokaa. Jopa tällaiselle nirpalle sopivaa. Nirpastakin voidaan jutella myöhemmin lisää. Ehkä.

Skumppalasi on tyhjä. Ollut jo kerran aikaisemminkin. Miksi vuorokaudessa on näin vähän tunteja? Aamulla useamman tunnin ja kahvikupillisen jälkeen vasta huomaa olevansa hereillä, kun taas nukkumaanmenoaikaan virtaa riittäisi vaikka miten. Onkohan se syy aamuankeuteen?

Siitä kesäkunnosta vielä. Se ei ole sama asia kuin hoikkuus. Olisi mielekkäämpää patsastella bikineissä sopivasti pehmeänä kuin luisevana. Tai peittää ne luut lihaksilla. Jälkimmäinen on varmasti mahdollista. Näen unta kuntosalista ja herään hikisenä, vähintään yksi jumi kropassani (se on se jo valmiiksi jumissa oleva niska).

Mitääntekemättömyyden mahdottomuus

Onko laiskottelu pahasta? Mikä lasketaan laiskotteluksi? Päivän työt, kotipuuhat, leikit lapsen kanssa. Vihdoin tulee se hetki illasta, kun lapsi on nukahtanut, voisi hengähtää hetken. Tehden mitä? Päässä surraa koko ajan tekemättömät puuhat, joihin kuitenkaan ei saa tartuttua.

Pidän itseäni hieman laiskana, vaikka en olekaan varma, olenko oikeasti laiska. Kiireettömyydessä olen ehkä huonoimmillani, deadline on kai paras motivaattori. Poden alitajuisesti huonoa omaatuntoa, jos haaskaan aikaani telkkaria katsellen. Joutavaa touhua, sanoo ääni päässä. Toinen sanoo, että se joutava touhu vaimentaa edellisen äänen. (En oikeasti kuule ääniä, mutta puhun kyllä itsekseni.) Se ensimmäinen ääni ei kuitenkaan älähdä, jos luen kirjaa. Tai vaikka kokoaisin palapeliä. Tai jumitan Facebookia tuijotellen. Luulen, että alitajunnan äänet ovat aivan vinossa. 

Takana on useamman vuoden taival yrittäjyyden syvissä vesissä ja lähes kolme vuotta äitinä. Luulen, että juuri ne ovat saaneet ajatusmaailman vinksalleen: pakko puuhata, ei saa pysähtyä. Vaikka onkin aivan totuus, että joskus ihan jokaisen pitää ottaa tovi itselleen ja yrittää pysäyttää myös ajatustoiminta kaikelta hyödylliseltä hälinältä. 

Katson eteenpäin: näen sammutetun kynttelikön. Katson ylöspäin: joulukoriste roikkuu verhotangosta. Enpä taida katsoa enempää. Joulu meni, joulu pitäisi siivota pois, vaikkei sitä paljon ollutkaan. Siis koristautumista. Enkeli saa jäädä, samoin nukkutonttu. Töissäkin ajattelin jättää jälleen joulukuusen esille koko vuodeksi. Se on komea hylly. Onhan se puuta, joskin muodostuu vanhasta ladosta ja heinäseipäistä, pari uudempaakin puupalaa on eksynyt joukkoon. 

Käännyin kuitenkin ympäri ja näin palapelin. Tekisi mieli koota se. Olohuoneen ruokapöytä on ainoa mahdollinen paikka, mutta sitten joutuisi järjestämään ansoja, jottei pikkuprinsessa pääse käsiksi. Ja oikeastaan pitäisi myös tyhjentää se pöytä ensin (syödä suklaat ja polttaa kynttilät?). Ei pysty. Tekisi mieli hakea kaapista kirja ja istahtaa nojatuoliin. Toisaalta voisi avata laatikon ja tutkia, mitä aarteita se pitää sisällään. Pyykitkin pitäisi hoitaa kuivausrummusta pois. Kynnetkin voisi lakata pitkästä aikaa, tehdä vaikka taas kynsitaidekokeiluja. 

EI! Odotan, tuleeko joskus vielä tunne siitä, ettei ole mitään tekemistä. Se on odottamisen arvoinen tunne, koska sitä ei ole tuntunut vuosikausiin. On vain niin paljon puuhaa koko ajan, ei tiedä mistä aloittaa, kaikki on kivaa. Tänään piti mennä ajoissa nukkumaan. 

Horoskooppimerkkini on vaaka, jonka yksi mainittu ominaisuus on päättämättömyys siitä mitä itse haluaa. Uskoisin sen jo tulevan tekstistä esille, sillä alun alkaen aion kirjoittaa laiskuustunteesta ja hetken hengähdyksen luvallisuudesta. Kuitenkin olen kirjoituksen aikana ehtinyt mielessäni järjestää puolet huushollin hommista, googlettanut horoskooppimerkin luonteenpiirteitä, tarkistanut pienen asian oman puodin verkkokaupasta, kuunnellut muutaman eri version Myrskyluodon Maijasta ja melkein vaihtanut autonkin jo. Auton siksi, että se komeilee joulukuusen taustalla kuvassa. Haaste: osata keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Olisiko se hyvä uudenvuodenlupaus? Vieläkään en kuitenkaan ole päättänyt, miten aion pienen hetken omaa aikaani kuluttaa. Tätä tapahtuu harva se ilta, jumiudun miettimään, mikä olisi mukavinta, puuhaan samalla muuta, enkä lopulta tee sitä mukavinta puuhaa ollenkaan. Eiköhän tämä jo lasketa laiskotteluksi? Kuulostaako epämääräinen ajatusten harhailu tutulta? Sen siitä saa kun ei ole kiire. Seuraava deadlinekin on vasta maanantaina. 

Tänään jätin lapsen nukahtamaan omaan sänkyynsä. Äsken kurkatessani hän olikin siirtynyt meidän sänkyyn. Parasta onkin päästä nukahtamaan oman rakkaimman prinsessansa viereen. Sydän. Nukkumaanmenoaika. 

Jotain sanottavaa?

Miksi perustaa blogi? Kun ei ole mitään sanottavaa. Kun on ihan tavallinen tallaaja.

Joskus satunnaisina hetkinä on mielessä käväissyt ajatus perustaa blogi päiväkirjaksi. Kirjoitella joutavia juttuja ja vain tarinoida tavallisesta arjesta. Siitä omasta tavallisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään jännittävää. Jos kirjoittaisi silloin tällöin virtuaaliseen päiväkirjaan vaikka sen, mitä hauskaa tytär on päivän aikana sanonut tai mitä itse on sählännyt.

Kuka minä olen? Olen Maria, kahdeksankymmentäluvun puolivälissä syntynyt ihan tavallinen tyttö, joka on iän puolesta kasvanut aikuiseksi. Ulkonäöllisesti näytän suurinpiirtein samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Vain hiustyyli ja silmälasit muuttuvat, vaatekaappikaan ei uusiudu usein. Eilen katselin vanhoja valokuvia ja huomasin, että kymmenkunta vuotta vanhassa kuvassa on paita, jota käytin viimeksi viime viikolla.

En sisusta kotia, silloin tällöin hieman neutralisoin sirkusta tai käännän huonekalun toisinpäin. En laihduta, korkeintaan voisin lihottaa. Siitä ehkä sana myöhemmin. En ole taitava kokki, mutta välillä tykkään kuorrutella kermakakkuja ja muotoilla sokerimassasta muottien avulla pientä kivaa. En syö terveellisesti, tänään iltapalaksi aivan liian myöhään söin pakastepizzaa. En ole käsityöläinen, joskus saatan saada kuitenkin hyvän idean esimerkiksi solmia riekaleisesta t-paidasta tyynynpäällinen.

Asumme pienen perheemme kanssa pienen hiekkaisen pihatien päässä. Pellon toisella puolella näkyvät katuvalot. Tie, joka tuo pihatielle, on päällystetty asfaltilla, mutta se on etenkin pidemmällä varsin möykkyinen, kuoppainen ja rosoinen. Pihapiirissä on autotalli, vanha hirsiaitta sekä isäni tekemä leikkimökki. Ja liukasta. Tänä talvena en ole vielä kaatunut, mutta koska näin kirjoitan, on todennäköisesti huomenna häntäluu hellänä. Saatan olla vähän taikauskoinen ja koputan usein puuta. Pitäisi kai olla maalaamaton. Koputan silti useimmiten päätäni, vaikka hiukset onkin värjätty liian kauan aikaa sitten.

Paras asia, joka elämääni ilahduttaa, on huhtikuun lopulla 3-vuotta täyttävä tyttäreni Sofia. Hän kuulemma tulee äitiinsä, höpöttää koko ajan. Niin minäkin tein lapsena. Olin sosiaalinen tättähäärä: "äiti, lähden etsimään itselleni ystävää". Nykyään olen myös vähän ujo välillä. Sofia on ollut kaksi kertaa häissä. Viime keväänä pääsimme juhlimaan pikkuserkkuni hääjuhlaa. Puhuin Sofialle morsimesta prinsessana. Sofian suussa se taipui ensin "piaha". Nyttemmin se on muuttunut piasessaksi. Hän esittelee itsensä "Sopia Piasessa Tyttö". Hänen nukkekodin tyttönuken nimi on, yllätys yllätys, Piasessa Tyttö. Tai ehkä Piasessa-tyttö. Poika on nimeltään Timo. Siinä tarina blogin nimen takaa.

Olen ammatiltani jokapaikanhöylä. Suomeksi se tarkoittaa yrittäjää. Nautin työstäni. En aina kaikista osa-alueista (kuten siivoamisesta), mutta pääpiirteissään ehdottomasti kyllä. Lupaan, että tämä blogi jatkuessaan sisältää tuotesijoittelua. Harrastan joskus jotain. Pitkäikäisin harrastuksistani lienee tanssi, ihan sellainen perinteinen lavatanssi. Joskin muutaman vuoden ajan olen laiminlyönyt tätä harrastusta siitäkin huolimatta, miten tarttuvia tahteja kuullessani manaan pian taas lähteväni lavalle. Sitten se pian taas meni ja vuosi tanssimatta kului. Sanovat, että tanssi on kuin pyörällä ajamista: kerran oppii niin aina ruosteet saa helposti poistettua. Vai meniköhän se sittenkään niin?

Ensimmäinen päiväkirjapostaus on tehty. Itse itselleni asettama nukkumaanmenoaika on taas ohitettu, koska olen juuttunut istumaan itse maalaamani työpöydän ääreen lisäämään jo jumissa olevan niskani jumitusta. Kovin sinut en uusien tietoteknisiä ominaisuuksia sisältävien juttujen kanssa en ole, yllätyksellä odotan, onnistunko julkaisemaan kirjoituksen. Sen ei kai pitäisi olla monimutkaista. Harmittelen myöhemmin kirjoitusvirheitä.

Tervetuloa mukaan piasessamutsin tavallisten mutinoiden matkaan! :)

"Heräsin aamulla prinsessana. Sitten katsoin peiliin."