Jotain sanottavaa?

Miksi perustaa blogi? Kun ei ole mitään sanottavaa. Kun on ihan tavallinen tallaaja.

Joskus satunnaisina hetkinä on mielessä käväissyt ajatus perustaa blogi päiväkirjaksi. Kirjoitella joutavia juttuja ja vain tarinoida tavallisesta arjesta. Siitä omasta tavallisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään jännittävää. Jos kirjoittaisi silloin tällöin virtuaaliseen päiväkirjaan vaikka sen, mitä hauskaa tytär on päivän aikana sanonut tai mitä itse on sählännyt.

Kuka minä olen? Olen Maria, kahdeksankymmentäluvun puolivälissä syntynyt ihan tavallinen tyttö, joka on iän puolesta kasvanut aikuiseksi. Ulkonäöllisesti näytän suurinpiirtein samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Vain hiustyyli ja silmälasit muuttuvat, vaatekaappikaan ei uusiudu usein. Eilen katselin vanhoja valokuvia ja huomasin, että kymmenkunta vuotta vanhassa kuvassa on paita, jota käytin viimeksi viime viikolla.

En sisusta kotia, silloin tällöin hieman neutralisoin sirkusta tai käännän huonekalun toisinpäin. En laihduta, korkeintaan voisin lihottaa. Siitä ehkä sana myöhemmin. En ole taitava kokki, mutta välillä tykkään kuorrutella kermakakkuja ja muotoilla sokerimassasta muottien avulla pientä kivaa. En syö terveellisesti, tänään iltapalaksi aivan liian myöhään söin pakastepizzaa. En ole käsityöläinen, joskus saatan saada kuitenkin hyvän idean esimerkiksi solmia riekaleisesta t-paidasta tyynynpäällinen.

Asumme pienen perheemme kanssa pienen hiekkaisen pihatien päässä. Pellon toisella puolella näkyvät katuvalot. Tie, joka tuo pihatielle, on päällystetty asfaltilla, mutta se on etenkin pidemmällä varsin möykkyinen, kuoppainen ja rosoinen. Pihapiirissä on autotalli, vanha hirsiaitta sekä isäni tekemä leikkimökki. Ja liukasta. Tänä talvena en ole vielä kaatunut, mutta koska näin kirjoitan, on todennäköisesti huomenna häntäluu hellänä. Saatan olla vähän taikauskoinen ja koputan usein puuta. Pitäisi kai olla maalaamaton. Koputan silti useimmiten päätäni, vaikka hiukset onkin värjätty liian kauan aikaa sitten.

Paras asia, joka elämääni ilahduttaa, on huhtikuun lopulla 3-vuotta täyttävä tyttäreni Sofia. Hän kuulemma tulee äitiinsä, höpöttää koko ajan. Niin minäkin tein lapsena. Olin sosiaalinen tättähäärä: "äiti, lähden etsimään itselleni ystävää". Nykyään olen myös vähän ujo välillä. Sofia on ollut kaksi kertaa häissä. Viime keväänä pääsimme juhlimaan pikkuserkkuni hääjuhlaa. Puhuin Sofialle morsimesta prinsessana. Sofian suussa se taipui ensin "piaha". Nyttemmin se on muuttunut piasessaksi. Hän esittelee itsensä "Sopia Piasessa Tyttö". Hänen nukkekodin tyttönuken nimi on, yllätys yllätys, Piasessa Tyttö. Tai ehkä Piasessa-tyttö. Poika on nimeltään Timo. Siinä tarina blogin nimen takaa.

Olen ammatiltani jokapaikanhöylä. Suomeksi se tarkoittaa yrittäjää. Nautin työstäni. En aina kaikista osa-alueista (kuten siivoamisesta), mutta pääpiirteissään ehdottomasti kyllä. Lupaan, että tämä blogi jatkuessaan sisältää tuotesijoittelua. Harrastan joskus jotain. Pitkäikäisin harrastuksistani lienee tanssi, ihan sellainen perinteinen lavatanssi. Joskin muutaman vuoden ajan olen laiminlyönyt tätä harrastusta siitäkin huolimatta, miten tarttuvia tahteja kuullessani manaan pian taas lähteväni lavalle. Sitten se pian taas meni ja vuosi tanssimatta kului. Sanovat, että tanssi on kuin pyörällä ajamista: kerran oppii niin aina ruosteet saa helposti poistettua. Vai meniköhän se sittenkään niin?

Ensimmäinen päiväkirjapostaus on tehty. Itse itselleni asettama nukkumaanmenoaika on taas ohitettu, koska olen juuttunut istumaan itse maalaamani työpöydän ääreen lisäämään jo jumissa olevan niskani jumitusta. Kovin sinut en uusien tietoteknisiä ominaisuuksia sisältävien juttujen kanssa en ole, yllätyksellä odotan, onnistunko julkaisemaan kirjoituksen. Sen ei kai pitäisi olla monimutkaista. Harmittelen myöhemmin kirjoitusvirheitä.

Tervetuloa mukaan piasessamutsin tavallisten mutinoiden matkaan! :)

"Heräsin aamulla prinsessana. Sitten katsoin peiliin."