Muutama vuosi, tai hieman useampikin, taisin saada kolmenkympinkriisin: nyt kuntosalille ja kesäkuntoon. Olin realistinen ja lykkäsin tavoitetta puolentoista vuoden päähän, jotta varmasti ehtisin saada tavoitteen läpi ilman kiirettä. Koska olen totaalinen sohvaperuna, eivät olleet kuntosalien ovensaranat käytössäni kuluneet pakollista koulun liikuntatunnin tutustumista lukuunottamatta ollenkaan. Kamalia laitteita, joita en osaa käyttää. Jos podet samaa vikaa, voin lämmöllä suositella personal trainerin palveluita: hän haastattelee, kartoittaa mitä haluat (esimerkiksi ihannepainon, jonka nimesin silloiseen kilomäärään), tekee saliohjelman, valvoo vierestä, opastaa ja kannustaa.
Koska tavoitteeni ei liittynyt kiloihin, oli niitä siitäkin syystä hauska seurata. Alkutaipaleella pari lisää, lopputaipaleella vakiintuminen alkuperäistä yhtä numeroa pienempään lukuun. Muutoksen kropassani havaitsin muutamia kuukausia myöhemmin. Puin kivan mekon juhliin. Kyseinen mekko oli seissyt kaapissa vuositolkulla, kerran siitä olin saksinut olkaimetkin irti, koska olivat turhat, pysyihän mekko ylhäällä muutenkin. Ei olisi kannattanut. Puolivälissä juhlaa huomasin jatkuvasti tekeväni sitä ärsyttävää liikettä: nyin olkaimetonta mekko jatkuvalla tohinalla ylös. Olin ehkä kutistunut pesussa. Ei mekko vaan minä.
Turha höpistä mekoista, kyseinen on edelleen lempparini ja sopiva jälkikäteen ommeltujen olkainten kera, vaikka salitouhuilusta on kulunut neljä vuotta. Siitä lähtien olen muistanut kuitenkin kertoa ainaista tarinaa kuntosalin hyödyllisyydessä niska- ja hartiavaivaisille. Tuskin milloinkaan työikäisenä niska-alue on ollut niin hyvässä kunnossa, mitä se oli tuon kauniin (?) kevään aikana. "Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen" on yksi ehdottomista suosikeistani. Poden jatkuvaa jumiutumista enkä tee asian eteen mitään satunnaista keppijumppaa huomioimatta.
Tietokoneella työskentely on pahin vihollinen. Satulatuolilla keikkuminen tuo pientä lohtua ja käy samalla taukojumpasta: kun tarpeeksi keikkuu jalat ilmassa, huomaa jatkuvasti jännittävänsä keskikehon korsettia. Toisaalta sekään tuoli ei tuo apua, jos on suunnitellut työpisteensä ulkonäkökeskeisesti.
Mutta se yömyssy. Lasillinen viiniä, kun lapsi on nukahtanut. Ihan omassa rauhassa. Ai että! Join skumppalasista, joka näyttää halpahallilaiselta. On huomattavasti mukavampi kerätä leluja (joita en todellakaan ole kerännyt), laittaa puhtaita pyykkejä paikoilleen (en ole laittanut) tai siivota ruoanlaiton jäljet (laitoin ruoat jääkaappiin ja pakkasin eväät), kun on tarjoillut itselleen pienen palkinnon. Toisaalta palataan myös tammikuuhun. Täydellinen aikaansaamattomuus on pahempi kuin muulloin. Tammikuu ja marraskuu ovat yhtä pahat. Joskin tämän talven marraskuuhun vaikutti mahdottomasti tavarakauppiaana olo: black friday ja tuleva joulu. Ei ehtinyt iskeä marraslamaannus. Mikä on hyvä se.
Kirjaimet ovat kivoja. Pari viimeistä iltaa kulutin koukuttavan kirjan parissa, nyt kirjoitan päiväkirjaa, jonne en ole kirjoittanut lähes mitään tästä päivästä. Paitsi ruoantähteistä. Kaupassa oli tarjouksessa tämän päivän päiväyksellä palapaistipaloja. Huonona lihakokkina en ole koskaan ikinä enkä milloinkaan kokeillut palapaistin valmistusta. Tänään kokeilin. Ensin soitin isälle, kysyin mitä siitä kuuluu tehdä, mutta vastauksen saatuani huomasin että lähes niin olinkin aikonutkin tehdä. Pikainen pinnan paistaminen paistinpannulla, sekaan suolaa ja pippuria. Palat perintöuunipataan. Yksinkertainen ruskea kastike (koska voita oli liian vähän, jatkoin oliiviöljyllä). Uuniin pariksi tunniksi. Piti keittää perunoita. Unohtui, kun ystävän kanssa juttelu oli paljon hauskempaa. Päätin keittää riisiä. Tavallinen oli loppu. Oli jasmiinia. Se oli hyvä, vaikka tuoksusta en pidäkään. Lopputulos oli syötävä, saan kuulemma tehdä tätä(kin) uudestaan.
Tykkään googlettaa ruokareseptejä, kun valmistan jotain tavissössöstä poikkeavaa. Tosin olen huono noudattamaan reseptejä, poimin aina yhdistelmänä useammasta parhaat palat. Yllätyksekseni huomaan useimmiten saavani aikaan melkolailla kivaa ruokaa. Jopa tällaiselle nirpalle sopivaa. Nirpastakin voidaan jutella myöhemmin lisää. Ehkä.
Skumppalasi on tyhjä. Ollut jo kerran aikaisemminkin. Miksi vuorokaudessa on näin vähän tunteja? Aamulla useamman tunnin ja kahvikupillisen jälkeen vasta huomaa olevansa hereillä, kun taas nukkumaanmenoaikaan virtaa riittäisi vaikka miten. Onkohan se syy aamuankeuteen?
Siitä kesäkunnosta vielä. Se ei ole sama asia kuin hoikkuus. Olisi mielekkäämpää patsastella bikineissä sopivasti pehmeänä kuin luisevana. Tai peittää ne luut lihaksilla. Jälkimmäinen on varmasti mahdollista. Näen unta kuntosalista ja herään hikisenä, vähintään yksi jumi kropassani (se on se jo valmiiksi jumissa oleva niska).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti