Paikallislehtijulkkis

Bongasin eilen naamani Satakunnan Kansasta. Tänään kurkkasin Lauttakylän digiversioon ja jälleen näin oman itseni.

Eilen kokoontui Huittisten kaupunginvaltuusto, jossa olen ryhmämme ensimmäisenä varajäsenenä. Tuuraajan pesti kutsui, joten pääsin olemaan mukana, kun päätettiin kouluasioista. Ja näköjään olen kuvattuna. Oikein viimeisen päälle ilmeellä.

Selfieiden ottaminen on siitä hauskaa, että on helppo poimia itseä miellyttävä kuva ja poistaa ne noin sata epäonnistunutta. Onnistuneiden kuvien suhdeluku on kuitenkin noin yhden suhde viiteenkymmeneen. Toisaalta onnistuminen on katsojan silmässä, koska silloin voi piilottaa ne omaan silmään iskevät heikot lenkit. Esimerkiksi näitä kuvia aiemmin, kun paikallislehteen päädyin, oli otsassani niin monta ja syvää ryppyä, ettei siihen auttaisi enää yksikään ryppyvoide.

Vaikka kyse olisi miten pienilevikkisestä lehdestä tahansa, on se silti jännää löytää naamansa painetusta lehdestä. Ja naureskella niitä erikoiskummallisia ilmeitä. Satakunnan Kansan kuvassa olen jälleen vinossa, tiukasti kääriytyneenä paitavaatteeseeni. Lauttakylässä sentään seison suorassa lunttilappu kädessä höpisten kovasti jotain. Ilmeestä ei tarvitsekaan sanoa mitään. Sain lempinimen Linssi.

Miten usein paikallislehdessä voi olla kuvattuna, ettei väkeä jo ala ihmetyttämään saman pärstän toistuminen? No ehkä kaksi kertaa puolessa vuodessa ei vielä ole liikaa toistoa kuitenkaan. Toisaalta tosi kuitenkin on, että valtuustossakin istuvat "samat naamat" aina.

Kuulun jo itsekin niihin "samoihin naamoihin", sillä käynnissä on kolmas kausi luottamustoimissa. Ensimmäinen ja kuluva tosin varavaltuutettuna, mutta hyvin usein silti paikalla. Ajatella, yhdeksän vuotta jo mukana! Silti tuntuu koko ajan entistä enemmän tiedottomalta, mutta uskon sanontaan "tieto lisää tuskaa".

Loppukesällä vuonna 2008 satuin vahingossa olemaan kysymyksen kohteena: lähtisinkö mukaan kunnallisvaaleihin. Mietin ehkä puoli minuuttia ja lupasin, vaikken tiennyt yhtään, minne olen itseni juuri asettanut. Saattoi siinä läheisiä vähän naurattaa, että sellaista se likka tällä kertaa sai päähänsä. Sillä tiellä olen edelleen, vaikka viime vaaleissa lupasin olla tekemättä minkäänlaista vaalikampanjaa. Enkä tehnyt. Ehkä olisi ajatusta kunnioittavaa edes vähän yrittää panostaa.

Se mitä opin ensimmäisenä, oli perehdytyksen merkitys. Jälkeenpäin olen oppinut ehkä muutaman muunkin jutun. Ja saanut valtavasti uusia hienoja ihmisiä ympärilleni.

Yhdessä tekeminen antaa ja ottaa. Jos en välttämättä ole unettomia öitä viettänyt tämän pestin vuoksi niin hiusväreille kyllä on ollut käyttöä, sillä harmailta hiuksilta ei voi välttyä. En tiedä mikä on se kummallinen alitajuinen ajatus, joka ajaa käyttämään vähää vapaa-aikaansa yhteisten asioiden hoitoon. Olkoon sitten kyseessä kunnallispolitiikka tai yhdistystoiminta. Kerron, jos keksin. Kokeilen ensin, josko ajatus selkenisi unissa. On nukkumaanmenoaika. Lähes joka aamu päätän mennä tänään ajoissa nukkumaan ja lähes joka ilta jätän toteuttamatta aamuisen vannomiseni. Torkku on taas aamulla rauhallisen aamun pahin vihollinen.