Pidän itseäni hieman laiskana, vaikka en olekaan varma, olenko oikeasti laiska. Kiireettömyydessä olen ehkä huonoimmillani, deadline on kai paras motivaattori. Poden alitajuisesti huonoa omaatuntoa, jos haaskaan aikaani telkkaria katsellen. Joutavaa touhua, sanoo ääni päässä. Toinen sanoo, että se joutava touhu vaimentaa edellisen äänen. (En oikeasti kuule ääniä, mutta puhun kyllä itsekseni.) Se ensimmäinen ääni ei kuitenkaan älähdä, jos luen kirjaa. Tai vaikka kokoaisin palapeliä. Tai jumitan Facebookia tuijotellen. Luulen, että alitajunnan äänet ovat aivan vinossa.
Takana on useamman vuoden taival yrittäjyyden syvissä vesissä ja lähes kolme vuotta äitinä. Luulen, että juuri ne ovat saaneet ajatusmaailman vinksalleen: pakko puuhata, ei saa pysähtyä. Vaikka onkin aivan totuus, että joskus ihan jokaisen pitää ottaa tovi itselleen ja yrittää pysäyttää myös ajatustoiminta kaikelta hyödylliseltä hälinältä.
Katson eteenpäin: näen sammutetun kynttelikön. Katson ylöspäin: joulukoriste roikkuu verhotangosta. Enpä taida katsoa enempää. Joulu meni, joulu pitäisi siivota pois, vaikkei sitä paljon ollutkaan. Siis koristautumista. Enkeli saa jäädä, samoin nukkutonttu. Töissäkin ajattelin jättää jälleen joulukuusen esille koko vuodeksi. Se on komea hylly. Onhan se puuta, joskin muodostuu vanhasta ladosta ja heinäseipäistä, pari uudempaakin puupalaa on eksynyt joukkoon.
Käännyin kuitenkin ympäri ja näin palapelin. Tekisi mieli koota se. Olohuoneen ruokapöytä on ainoa mahdollinen paikka, mutta sitten joutuisi järjestämään ansoja, jottei pikkuprinsessa pääse käsiksi. Ja oikeastaan pitäisi myös tyhjentää se pöytä ensin (syödä suklaat ja polttaa kynttilät?). Ei pysty. Tekisi mieli hakea kaapista kirja ja istahtaa nojatuoliin. Toisaalta voisi avata laatikon ja tutkia, mitä aarteita se pitää sisällään. Pyykitkin pitäisi hoitaa kuivausrummusta pois. Kynnetkin voisi lakata pitkästä aikaa, tehdä vaikka taas kynsitaidekokeiluja.
EI! Odotan, tuleeko joskus vielä tunne siitä, ettei ole mitään tekemistä. Se on odottamisen arvoinen tunne, koska sitä ei ole tuntunut vuosikausiin. On vain niin paljon puuhaa koko ajan, ei tiedä mistä aloittaa, kaikki on kivaa. Tänään piti mennä ajoissa nukkumaan.
Horoskooppimerkkini on vaaka, jonka yksi mainittu ominaisuus on päättämättömyys siitä mitä itse haluaa. Uskoisin sen jo tulevan tekstistä esille, sillä alun alkaen aion kirjoittaa laiskuustunteesta ja hetken hengähdyksen luvallisuudesta. Kuitenkin olen kirjoituksen aikana ehtinyt mielessäni järjestää puolet huushollin hommista, googlettanut horoskooppimerkin luonteenpiirteitä, tarkistanut pienen asian oman puodin verkkokaupasta, kuunnellut muutaman eri version Myrskyluodon Maijasta ja melkein vaihtanut autonkin jo. Auton siksi, että se komeilee joulukuusen taustalla kuvassa. Haaste: osata keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Olisiko se hyvä uudenvuodenlupaus? Vieläkään en kuitenkaan ole päättänyt, miten aion pienen hetken omaa aikaani kuluttaa. Tätä tapahtuu harva se ilta, jumiudun miettimään, mikä olisi mukavinta, puuhaan samalla muuta, enkä lopulta tee sitä mukavinta puuhaa ollenkaan. Eiköhän tämä jo lasketa laiskotteluksi? Kuulostaako epämääräinen ajatusten harhailu tutulta? Sen siitä saa kun ei ole kiire. Seuraava deadlinekin on vasta maanantaina.
Tänään jätin lapsen nukahtamaan omaan sänkyynsä. Äsken kurkatessani hän olikin siirtynyt meidän sänkyyn. Parasta onkin päästä nukahtamaan oman rakkaimman prinsessansa viereen. Sydän. Nukkumaanmenoaika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti