Herätyskello mikrossa

Melkei kolmivuotiaan kanssa voi tapahtua mitä vaan. Tänään mikrosta löytyi herätyskello.

Ei ollut aivan ensimmäinen kerta, kun mikrosta löytyy jotain, mikä sinne ei kuulu. On ollut leluja, koruja, kippoja ja kuppeja, luultavasti äidin puhelinkin. Olen yrittänyt minimoida riskit: mikro on kiinnitettynä jatkojohtoon, jossa on virtakatkaisin. Samassa jatkojohdossa on myös astianpesukone.

Koti on täynnä mahdollisia sattumia ja on lähes varmaa, että taapero löytää ne ennemmin tai myöhemmin. Mitä kaikkea vessanpyttyyn voisikaan tiputtaa! No vähintään kokonaisen vessapaperirullan.

Ja koska taaperossa ei ole riittäviin haastetta, sitä voi lisätä vaikkapa lemmikkieläimillä. Meillä asustaa kaksi Viipurista tullutta koiraeläintä. Toinen niistä muistuttaa erehdyttävästi kengurua, se kun hyppii ja pomppii aivan hullun lailla. Ja syö eväät pöydältä. Lapsen mielestä on tietysti valtavan hauskaa ruokkia koiria. Tosin toisinaan, kun on antanut herkkunsa koiralle, tulee suru, koska koira oikeasti söikin sen!

Koirien mielestä lelut ovat suorastaan vastustamattomia, kaikkihan tietysti on heidän, etenkin pehmot. Puuleluihin jää myös miellyttävät hampaanjäljet, mahtavat rouskua kivasti kidassa. Yksi puuveitsi ainakin on kokenut kohtalonsa.

Toinen koiristamme on toisinaan hieman liian viisas. Hän osaa esimerkiksi avata itse ulko-ovet. Tietenkin silloin voi lähteä yhdessä omatoimisesti lenkille, sillä toinen koiraeläin on kovin karkaavaista sorttia. Sain taas pari viikkoa sitten opetuksen, että ovet on syytä pitää lukossa.

Viljami-koira oli saapuessaan kova poika sisustamaan. Ajatteli, että hänen saapumisensa kunniaksi voisi tehdä remontin ja uusia huonekalut. Koira jyrsi eroahdistuksessaan niin ovenkarmit kuin tuolinjalatkin. Toinen, myöhemmin saapunut, on taas kunnostautunut erilaiseen jyrsimiseen. Hektorin mielestä olen ihan riittävän pitkä ilman korkokenkiä, ne korothan ovat oikeasti hänen hampaitaan varten. Olen yrittänyt opetella pitämään etenkin korkokengät piilossa, sillä kaikkea suutarikaan ei saa korjattua.

Äitiys ja emännyys on yhtä oppimista. Alan pian olemaan mestari piilottamaan kaikkea. Jopa niin mestari, etten itsekään löydä piiloja. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen kiireessäni metsästänyt lempparisaapikkaita ympäri taloa. Kummasti myös tavaroiden säilytyskorkeus on noussut hetki hetkeltä ylöspäin, lapsi kun alkaa olla melko ulottuvainen. Toisaalta virheistähän sitä oppii, kenties, kun on tarpeeksi monet korkkarit jyrsitty, oppii ehkä säilömään edes lempparinsa kaappiin. Vai oppiiko sitä lopulta ikinä? Epäilen.