Paikallislehtijulkkis

Bongasin eilen naamani Satakunnan Kansasta. Tänään kurkkasin Lauttakylän digiversioon ja jälleen näin oman itseni.

Eilen kokoontui Huittisten kaupunginvaltuusto, jossa olen ryhmämme ensimmäisenä varajäsenenä. Tuuraajan pesti kutsui, joten pääsin olemaan mukana, kun päätettiin kouluasioista. Ja näköjään olen kuvattuna. Oikein viimeisen päälle ilmeellä.

Selfieiden ottaminen on siitä hauskaa, että on helppo poimia itseä miellyttävä kuva ja poistaa ne noin sata epäonnistunutta. Onnistuneiden kuvien suhdeluku on kuitenkin noin yhden suhde viiteenkymmeneen. Toisaalta onnistuminen on katsojan silmässä, koska silloin voi piilottaa ne omaan silmään iskevät heikot lenkit. Esimerkiksi näitä kuvia aiemmin, kun paikallislehteen päädyin, oli otsassani niin monta ja syvää ryppyä, ettei siihen auttaisi enää yksikään ryppyvoide.

Vaikka kyse olisi miten pienilevikkisestä lehdestä tahansa, on se silti jännää löytää naamansa painetusta lehdestä. Ja naureskella niitä erikoiskummallisia ilmeitä. Satakunnan Kansan kuvassa olen jälleen vinossa, tiukasti kääriytyneenä paitavaatteeseeni. Lauttakylässä sentään seison suorassa lunttilappu kädessä höpisten kovasti jotain. Ilmeestä ei tarvitsekaan sanoa mitään. Sain lempinimen Linssi.

Miten usein paikallislehdessä voi olla kuvattuna, ettei väkeä jo ala ihmetyttämään saman pärstän toistuminen? No ehkä kaksi kertaa puolessa vuodessa ei vielä ole liikaa toistoa kuitenkaan. Toisaalta tosi kuitenkin on, että valtuustossakin istuvat "samat naamat" aina.

Kuulun jo itsekin niihin "samoihin naamoihin", sillä käynnissä on kolmas kausi luottamustoimissa. Ensimmäinen ja kuluva tosin varavaltuutettuna, mutta hyvin usein silti paikalla. Ajatella, yhdeksän vuotta jo mukana! Silti tuntuu koko ajan entistä enemmän tiedottomalta, mutta uskon sanontaan "tieto lisää tuskaa".

Loppukesällä vuonna 2008 satuin vahingossa olemaan kysymyksen kohteena: lähtisinkö mukaan kunnallisvaaleihin. Mietin ehkä puoli minuuttia ja lupasin, vaikken tiennyt yhtään, minne olen itseni juuri asettanut. Saattoi siinä läheisiä vähän naurattaa, että sellaista se likka tällä kertaa sai päähänsä. Sillä tiellä olen edelleen, vaikka viime vaaleissa lupasin olla tekemättä minkäänlaista vaalikampanjaa. Enkä tehnyt. Ehkä olisi ajatusta kunnioittavaa edes vähän yrittää panostaa.

Se mitä opin ensimmäisenä, oli perehdytyksen merkitys. Jälkeenpäin olen oppinut ehkä muutaman muunkin jutun. Ja saanut valtavasti uusia hienoja ihmisiä ympärilleni.

Yhdessä tekeminen antaa ja ottaa. Jos en välttämättä ole unettomia öitä viettänyt tämän pestin vuoksi niin hiusväreille kyllä on ollut käyttöä, sillä harmailta hiuksilta ei voi välttyä. En tiedä mikä on se kummallinen alitajuinen ajatus, joka ajaa käyttämään vähää vapaa-aikaansa yhteisten asioiden hoitoon. Olkoon sitten kyseessä kunnallispolitiikka tai yhdistystoiminta. Kerron, jos keksin. Kokeilen ensin, josko ajatus selkenisi unissa. On nukkumaanmenoaika. Lähes joka aamu päätän mennä tänään ajoissa nukkumaan ja lähes joka ilta jätän toteuttamatta aamuisen vannomiseni. Torkku on taas aamulla rauhallisen aamun pahin vihollinen.

Yömyssy

Tammikuun voisi hyvällä syyllä poistaa kalenterista. Joulunjälkeinen lamaannus vaivaa itse kutakin, vaikka pitäisi aloittaa jälleen uuden vuoden uusi ja hyödyllinen elämä. Töissä on rauhallista, kotona on tavallista ja tipatontakin pitäisi viettää. Ja kuntoilla.

Muutama vuosi, tai hieman useampikin, taisin saada kolmenkympinkriisin: nyt kuntosalille ja kesäkuntoon. Olin realistinen ja lykkäsin tavoitetta puolentoista vuoden päähän, jotta varmasti ehtisin saada tavoitteen läpi ilman kiirettä. Koska olen totaalinen sohvaperuna, eivät olleet kuntosalien ovensaranat käytössäni kuluneet pakollista koulun liikuntatunnin tutustumista lukuunottamatta ollenkaan. Kamalia laitteita, joita en osaa käyttää. Jos podet samaa vikaa, voin lämmöllä suositella personal trainerin palveluita: hän haastattelee, kartoittaa mitä haluat (esimerkiksi ihannepainon, jonka nimesin silloiseen kilomäärään), tekee saliohjelman, valvoo vierestä, opastaa ja kannustaa.

Koska tavoitteeni ei liittynyt kiloihin, oli niitä siitäkin syystä hauska seurata. Alkutaipaleella pari lisää, lopputaipaleella vakiintuminen alkuperäistä yhtä numeroa pienempään lukuun. Muutoksen kropassani havaitsin muutamia kuukausia myöhemmin. Puin kivan mekon juhliin. Kyseinen mekko oli seissyt kaapissa vuositolkulla, kerran siitä olin saksinut olkaimetkin irti, koska olivat turhat, pysyihän mekko ylhäällä muutenkin. Ei olisi kannattanut. Puolivälissä juhlaa huomasin jatkuvasti tekeväni sitä ärsyttävää liikettä: nyin olkaimetonta mekko jatkuvalla tohinalla ylös. Olin ehkä kutistunut pesussa. Ei mekko vaan minä.

Turha höpistä mekoista, kyseinen on edelleen lempparini ja sopiva jälkikäteen ommeltujen olkainten kera, vaikka salitouhuilusta on kulunut neljä vuotta. Siitä lähtien olen muistanut kuitenkin kertoa ainaista tarinaa kuntosalin hyödyllisyydessä niska- ja hartiavaivaisille. Tuskin milloinkaan työikäisenä niska-alue on ollut niin hyvässä kunnossa, mitä se oli tuon kauniin (?) kevään aikana. "Tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen" on yksi ehdottomista suosikeistani. Poden jatkuvaa jumiutumista enkä tee asian eteen mitään satunnaista keppijumppaa huomioimatta.

Tietokoneella työskentely on pahin vihollinen. Satulatuolilla keikkuminen tuo pientä lohtua ja käy samalla taukojumpasta: kun tarpeeksi keikkuu jalat ilmassa, huomaa jatkuvasti jännittävänsä keskikehon korsettia. Toisaalta sekään tuoli ei tuo apua, jos on suunnitellut työpisteensä ulkonäkökeskeisesti.

Mutta se yömyssy. Lasillinen viiniä, kun lapsi on nukahtanut. Ihan omassa rauhassa. Ai että! Join skumppalasista, joka näyttää halpahallilaiselta. On huomattavasti mukavampi kerätä leluja (joita en todellakaan ole kerännyt), laittaa puhtaita pyykkejä paikoilleen (en ole laittanut) tai siivota ruoanlaiton jäljet (laitoin ruoat jääkaappiin ja pakkasin eväät), kun on tarjoillut itselleen pienen palkinnon. Toisaalta palataan myös tammikuuhun. Täydellinen aikaansaamattomuus on pahempi kuin muulloin. Tammikuu ja marraskuu ovat yhtä pahat. Joskin tämän talven marraskuuhun vaikutti mahdottomasti tavarakauppiaana olo: black friday ja tuleva joulu. Ei ehtinyt iskeä marraslamaannus. Mikä on hyvä se.

Kirjaimet ovat kivoja. Pari viimeistä iltaa kulutin koukuttavan kirjan parissa, nyt kirjoitan päiväkirjaa, jonne en ole kirjoittanut lähes mitään tästä päivästä. Paitsi ruoantähteistä. Kaupassa oli tarjouksessa tämän päivän päiväyksellä palapaistipaloja. Huonona lihakokkina en ole koskaan ikinä enkä milloinkaan kokeillut palapaistin valmistusta. Tänään kokeilin. Ensin soitin isälle, kysyin mitä siitä kuuluu tehdä, mutta vastauksen saatuani huomasin että lähes niin olinkin aikonutkin tehdä. Pikainen pinnan paistaminen paistinpannulla, sekaan suolaa ja pippuria. Palat perintöuunipataan. Yksinkertainen ruskea kastike (koska voita oli liian vähän, jatkoin oliiviöljyllä). Uuniin pariksi tunniksi. Piti keittää perunoita. Unohtui, kun ystävän kanssa juttelu oli paljon hauskempaa. Päätin keittää riisiä. Tavallinen oli loppu. Oli jasmiinia. Se oli hyvä, vaikka tuoksusta en pidäkään. Lopputulos oli syötävä, saan kuulemma tehdä tätä(kin) uudestaan.

Tykkään googlettaa ruokareseptejä, kun valmistan jotain tavissössöstä poikkeavaa. Tosin olen huono noudattamaan reseptejä, poimin aina yhdistelmänä useammasta parhaat palat. Yllätyksekseni huomaan useimmiten saavani aikaan melkolailla kivaa ruokaa. Jopa tällaiselle nirpalle sopivaa. Nirpastakin voidaan jutella myöhemmin lisää. Ehkä.

Skumppalasi on tyhjä. Ollut jo kerran aikaisemminkin. Miksi vuorokaudessa on näin vähän tunteja? Aamulla useamman tunnin ja kahvikupillisen jälkeen vasta huomaa olevansa hereillä, kun taas nukkumaanmenoaikaan virtaa riittäisi vaikka miten. Onkohan se syy aamuankeuteen?

Siitä kesäkunnosta vielä. Se ei ole sama asia kuin hoikkuus. Olisi mielekkäämpää patsastella bikineissä sopivasti pehmeänä kuin luisevana. Tai peittää ne luut lihaksilla. Jälkimmäinen on varmasti mahdollista. Näen unta kuntosalista ja herään hikisenä, vähintään yksi jumi kropassani (se on se jo valmiiksi jumissa oleva niska).

Mitääntekemättömyyden mahdottomuus

Onko laiskottelu pahasta? Mikä lasketaan laiskotteluksi? Päivän työt, kotipuuhat, leikit lapsen kanssa. Vihdoin tulee se hetki illasta, kun lapsi on nukahtanut, voisi hengähtää hetken. Tehden mitä? Päässä surraa koko ajan tekemättömät puuhat, joihin kuitenkaan ei saa tartuttua.

Pidän itseäni hieman laiskana, vaikka en olekaan varma, olenko oikeasti laiska. Kiireettömyydessä olen ehkä huonoimmillani, deadline on kai paras motivaattori. Poden alitajuisesti huonoa omaatuntoa, jos haaskaan aikaani telkkaria katsellen. Joutavaa touhua, sanoo ääni päässä. Toinen sanoo, että se joutava touhu vaimentaa edellisen äänen. (En oikeasti kuule ääniä, mutta puhun kyllä itsekseni.) Se ensimmäinen ääni ei kuitenkaan älähdä, jos luen kirjaa. Tai vaikka kokoaisin palapeliä. Tai jumitan Facebookia tuijotellen. Luulen, että alitajunnan äänet ovat aivan vinossa. 

Takana on useamman vuoden taival yrittäjyyden syvissä vesissä ja lähes kolme vuotta äitinä. Luulen, että juuri ne ovat saaneet ajatusmaailman vinksalleen: pakko puuhata, ei saa pysähtyä. Vaikka onkin aivan totuus, että joskus ihan jokaisen pitää ottaa tovi itselleen ja yrittää pysäyttää myös ajatustoiminta kaikelta hyödylliseltä hälinältä. 

Katson eteenpäin: näen sammutetun kynttelikön. Katson ylöspäin: joulukoriste roikkuu verhotangosta. Enpä taida katsoa enempää. Joulu meni, joulu pitäisi siivota pois, vaikkei sitä paljon ollutkaan. Siis koristautumista. Enkeli saa jäädä, samoin nukkutonttu. Töissäkin ajattelin jättää jälleen joulukuusen esille koko vuodeksi. Se on komea hylly. Onhan se puuta, joskin muodostuu vanhasta ladosta ja heinäseipäistä, pari uudempaakin puupalaa on eksynyt joukkoon. 

Käännyin kuitenkin ympäri ja näin palapelin. Tekisi mieli koota se. Olohuoneen ruokapöytä on ainoa mahdollinen paikka, mutta sitten joutuisi järjestämään ansoja, jottei pikkuprinsessa pääse käsiksi. Ja oikeastaan pitäisi myös tyhjentää se pöytä ensin (syödä suklaat ja polttaa kynttilät?). Ei pysty. Tekisi mieli hakea kaapista kirja ja istahtaa nojatuoliin. Toisaalta voisi avata laatikon ja tutkia, mitä aarteita se pitää sisällään. Pyykitkin pitäisi hoitaa kuivausrummusta pois. Kynnetkin voisi lakata pitkästä aikaa, tehdä vaikka taas kynsitaidekokeiluja. 

EI! Odotan, tuleeko joskus vielä tunne siitä, ettei ole mitään tekemistä. Se on odottamisen arvoinen tunne, koska sitä ei ole tuntunut vuosikausiin. On vain niin paljon puuhaa koko ajan, ei tiedä mistä aloittaa, kaikki on kivaa. Tänään piti mennä ajoissa nukkumaan. 

Horoskooppimerkkini on vaaka, jonka yksi mainittu ominaisuus on päättämättömyys siitä mitä itse haluaa. Uskoisin sen jo tulevan tekstistä esille, sillä alun alkaen aion kirjoittaa laiskuustunteesta ja hetken hengähdyksen luvallisuudesta. Kuitenkin olen kirjoituksen aikana ehtinyt mielessäni järjestää puolet huushollin hommista, googlettanut horoskooppimerkin luonteenpiirteitä, tarkistanut pienen asian oman puodin verkkokaupasta, kuunnellut muutaman eri version Myrskyluodon Maijasta ja melkein vaihtanut autonkin jo. Auton siksi, että se komeilee joulukuusen taustalla kuvassa. Haaste: osata keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Olisiko se hyvä uudenvuodenlupaus? Vieläkään en kuitenkaan ole päättänyt, miten aion pienen hetken omaa aikaani kuluttaa. Tätä tapahtuu harva se ilta, jumiudun miettimään, mikä olisi mukavinta, puuhaan samalla muuta, enkä lopulta tee sitä mukavinta puuhaa ollenkaan. Eiköhän tämä jo lasketa laiskotteluksi? Kuulostaako epämääräinen ajatusten harhailu tutulta? Sen siitä saa kun ei ole kiire. Seuraava deadlinekin on vasta maanantaina. 

Tänään jätin lapsen nukahtamaan omaan sänkyynsä. Äsken kurkatessani hän olikin siirtynyt meidän sänkyyn. Parasta onkin päästä nukahtamaan oman rakkaimman prinsessansa viereen. Sydän. Nukkumaanmenoaika. 

Jotain sanottavaa?

Miksi perustaa blogi? Kun ei ole mitään sanottavaa. Kun on ihan tavallinen tallaaja.

Joskus satunnaisina hetkinä on mielessä käväissyt ajatus perustaa blogi päiväkirjaksi. Kirjoitella joutavia juttuja ja vain tarinoida tavallisesta arjesta. Siitä omasta tavallisesta arjesta, jossa ei välttämättä tapahdu mitään jännittävää. Jos kirjoittaisi silloin tällöin virtuaaliseen päiväkirjaan vaikka sen, mitä hauskaa tytär on päivän aikana sanonut tai mitä itse on sählännyt.

Kuka minä olen? Olen Maria, kahdeksankymmentäluvun puolivälissä syntynyt ihan tavallinen tyttö, joka on iän puolesta kasvanut aikuiseksi. Ulkonäöllisesti näytän suurinpiirtein samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Vain hiustyyli ja silmälasit muuttuvat, vaatekaappikaan ei uusiudu usein. Eilen katselin vanhoja valokuvia ja huomasin, että kymmenkunta vuotta vanhassa kuvassa on paita, jota käytin viimeksi viime viikolla.

En sisusta kotia, silloin tällöin hieman neutralisoin sirkusta tai käännän huonekalun toisinpäin. En laihduta, korkeintaan voisin lihottaa. Siitä ehkä sana myöhemmin. En ole taitava kokki, mutta välillä tykkään kuorrutella kermakakkuja ja muotoilla sokerimassasta muottien avulla pientä kivaa. En syö terveellisesti, tänään iltapalaksi aivan liian myöhään söin pakastepizzaa. En ole käsityöläinen, joskus saatan saada kuitenkin hyvän idean esimerkiksi solmia riekaleisesta t-paidasta tyynynpäällinen.

Asumme pienen perheemme kanssa pienen hiekkaisen pihatien päässä. Pellon toisella puolella näkyvät katuvalot. Tie, joka tuo pihatielle, on päällystetty asfaltilla, mutta se on etenkin pidemmällä varsin möykkyinen, kuoppainen ja rosoinen. Pihapiirissä on autotalli, vanha hirsiaitta sekä isäni tekemä leikkimökki. Ja liukasta. Tänä talvena en ole vielä kaatunut, mutta koska näin kirjoitan, on todennäköisesti huomenna häntäluu hellänä. Saatan olla vähän taikauskoinen ja koputan usein puuta. Pitäisi kai olla maalaamaton. Koputan silti useimmiten päätäni, vaikka hiukset onkin värjätty liian kauan aikaa sitten.

Paras asia, joka elämääni ilahduttaa, on huhtikuun lopulla 3-vuotta täyttävä tyttäreni Sofia. Hän kuulemma tulee äitiinsä, höpöttää koko ajan. Niin minäkin tein lapsena. Olin sosiaalinen tättähäärä: "äiti, lähden etsimään itselleni ystävää". Nykyään olen myös vähän ujo välillä. Sofia on ollut kaksi kertaa häissä. Viime keväänä pääsimme juhlimaan pikkuserkkuni hääjuhlaa. Puhuin Sofialle morsimesta prinsessana. Sofian suussa se taipui ensin "piaha". Nyttemmin se on muuttunut piasessaksi. Hän esittelee itsensä "Sopia Piasessa Tyttö". Hänen nukkekodin tyttönuken nimi on, yllätys yllätys, Piasessa Tyttö. Tai ehkä Piasessa-tyttö. Poika on nimeltään Timo. Siinä tarina blogin nimen takaa.

Olen ammatiltani jokapaikanhöylä. Suomeksi se tarkoittaa yrittäjää. Nautin työstäni. En aina kaikista osa-alueista (kuten siivoamisesta), mutta pääpiirteissään ehdottomasti kyllä. Lupaan, että tämä blogi jatkuessaan sisältää tuotesijoittelua. Harrastan joskus jotain. Pitkäikäisin harrastuksistani lienee tanssi, ihan sellainen perinteinen lavatanssi. Joskin muutaman vuoden ajan olen laiminlyönyt tätä harrastusta siitäkin huolimatta, miten tarttuvia tahteja kuullessani manaan pian taas lähteväni lavalle. Sitten se pian taas meni ja vuosi tanssimatta kului. Sanovat, että tanssi on kuin pyörällä ajamista: kerran oppii niin aina ruosteet saa helposti poistettua. Vai meniköhän se sittenkään niin?

Ensimmäinen päiväkirjapostaus on tehty. Itse itselleni asettama nukkumaanmenoaika on taas ohitettu, koska olen juuttunut istumaan itse maalaamani työpöydän ääreen lisäämään jo jumissa olevan niskani jumitusta. Kovin sinut en uusien tietoteknisiä ominaisuuksia sisältävien juttujen kanssa en ole, yllätyksellä odotan, onnistunko julkaisemaan kirjoituksen. Sen ei kai pitäisi olla monimutkaista. Harmittelen myöhemmin kirjoitusvirheitä.

Tervetuloa mukaan piasessamutsin tavallisten mutinoiden matkaan! :)

"Heräsin aamulla prinsessana. Sitten katsoin peiliin."