Herätyskello mikrossa

Melkei kolmivuotiaan kanssa voi tapahtua mitä vaan. Tänään mikrosta löytyi herätyskello.

Ei ollut aivan ensimmäinen kerta, kun mikrosta löytyy jotain, mikä sinne ei kuulu. On ollut leluja, koruja, kippoja ja kuppeja, luultavasti äidin puhelinkin. Olen yrittänyt minimoida riskit: mikro on kiinnitettynä jatkojohtoon, jossa on virtakatkaisin. Samassa jatkojohdossa on myös astianpesukone.

Koti on täynnä mahdollisia sattumia ja on lähes varmaa, että taapero löytää ne ennemmin tai myöhemmin. Mitä kaikkea vessanpyttyyn voisikaan tiputtaa! No vähintään kokonaisen vessapaperirullan.

Ja koska taaperossa ei ole riittäviin haastetta, sitä voi lisätä vaikkapa lemmikkieläimillä. Meillä asustaa kaksi Viipurista tullutta koiraeläintä. Toinen niistä muistuttaa erehdyttävästi kengurua, se kun hyppii ja pomppii aivan hullun lailla. Ja syö eväät pöydältä. Lapsen mielestä on tietysti valtavan hauskaa ruokkia koiria. Tosin toisinaan, kun on antanut herkkunsa koiralle, tulee suru, koska koira oikeasti söikin sen!

Koirien mielestä lelut ovat suorastaan vastustamattomia, kaikkihan tietysti on heidän, etenkin pehmot. Puuleluihin jää myös miellyttävät hampaanjäljet, mahtavat rouskua kivasti kidassa. Yksi puuveitsi ainakin on kokenut kohtalonsa.

Toinen koiristamme on toisinaan hieman liian viisas. Hän osaa esimerkiksi avata itse ulko-ovet. Tietenkin silloin voi lähteä yhdessä omatoimisesti lenkille, sillä toinen koiraeläin on kovin karkaavaista sorttia. Sain taas pari viikkoa sitten opetuksen, että ovet on syytä pitää lukossa.

Viljami-koira oli saapuessaan kova poika sisustamaan. Ajatteli, että hänen saapumisensa kunniaksi voisi tehdä remontin ja uusia huonekalut. Koira jyrsi eroahdistuksessaan niin ovenkarmit kuin tuolinjalatkin. Toinen, myöhemmin saapunut, on taas kunnostautunut erilaiseen jyrsimiseen. Hektorin mielestä olen ihan riittävän pitkä ilman korkokenkiä, ne korothan ovat oikeasti hänen hampaitaan varten. Olen yrittänyt opetella pitämään etenkin korkokengät piilossa, sillä kaikkea suutarikaan ei saa korjattua.

Äitiys ja emännyys on yhtä oppimista. Alan pian olemaan mestari piilottamaan kaikkea. Jopa niin mestari, etten itsekään löydä piiloja. Ei ole kerta tai kaksi, kun olen kiireessäni metsästänyt lempparisaapikkaita ympäri taloa. Kummasti myös tavaroiden säilytyskorkeus on noussut hetki hetkeltä ylöspäin, lapsi kun alkaa olla melko ulottuvainen. Toisaalta virheistähän sitä oppii, kenties, kun on tarpeeksi monet korkkarit jyrsitty, oppii ehkä säilömään edes lempparinsa kaappiin. Vai oppiiko sitä lopulta ikinä? Epäilen.

Kun sankari ei vaan sammu.

Taaperon nukutuksen mahdottomuus. Joskus todella tuntuu, että se on oikeasti mahdottomuus. Kunnes suloinen pieni prinsessa vihdoin tuhisee silmät ummessa. 

Vauvana tyttö oli mitä mainioin nukkuja. Kun hänet laski sänkyyn, uni saapui viimeistään pienen hetken kuluttua. Toistelin usein, että tässä vauvaperheessä kyllä nukutaan. Onni, sillä olen itse aivan heikkohermoinen yliväsyneenä. Tai sitten väsymysmigreenin tainnuttama. 

Ihanan leppoisia iltoja, helppo nukutus ja hetki rauhallista omaa aikaa. Sitten tapahtui jotain, tuli vaihe, jolloin nukutus oli varsinainen taival, tahtojen taisto ja sielujen salamointi. Nukutusoperaatio kesti tunteja. Touhu helpottui hetkeksi, kunnes tutin tuli aika kadota. Muutama ilta meni kohtuullisen hyvin, sitten tuli flunssa ja kuume, jolloin tutti palautui tuomaan helpotusta ikävään oloon. Flunssan mentyä ohi oli äiti ilkeä ja kertoi, että koira söi tutin. Vaikka tutti ei ollut päivällä käytössä ja tippui suusta syvemmän unen saapuessa, oli sen silti aika kadota kaksivuotiaan prinsessan elämästä. Toisinaan kaipaan tuttia aivan tosissaan. En tosin ole varma, kumpi sitä enemmän tarvitsisi, äiti vai lapsi. 

En suinkaan väitä, että olisin yrittänyt kaikki kikkakolmoset ja -kakkoset, joten kokemuksen syvä rintaääni ei pääse loistamaan. Likka taitaa olla iltavirkku. Luemme iltasadun, joka on kyllästyttänyt äitiä jo pitkän aikaa, sillä samaa kirjaa on toistettu illasta toiseen. Onneksi tänään sain jo lukea jonkin muun kirjan. Muutamana iltana tyttö on halunnut pitää kädestä kiinni ja nukahtaa viereen. Kaksi iltaa se toimi. Tänään jätin juuri nukahtaneen tytön vuoteeseen ja hipsin alakertaan. Menin tovin kuluttua kurkkaamaan ja kas, kukahan mahtoi herätä! Lopulta hän suostui jäämään omaan sänkyynsä nukkumaan. Tänään oli helppo ilta. 

Monesti iltasadun jälkeen tyttö jää sänkyyn, joko meidän tai omaansa. Kuluu puoli tuntia, tunti... Ja yläkerrasta kuuluu sen sorttinen hälpätys ja pälpätys, että luulisi jo sillä höpinällä suunkin kuivuvan. No sitten huudetaan tuomaan vettä (jota ei itse yöpöydältä tietenkään voi poimia). Seuraavan pälinän jälkeen keksitään, että nyt "mulla on häkää!!" (eli räkää). Niistämään nenää, vaikkakin ihan turha on puhdasta nenää niistää. Kuluu tovi ja sitten onkin peitto huonosti, tai puntti, tai sukka, tai fantti on tippunut. Ihan normaali ilta. Antaakohan äiti liian helpolla periksi ja antaa lapsen juoksuttaa itseään?

Pieni möhköfanttipehmo on lapsen tärkein esine. Se kulkee mukanaan kaikkialle. Hetken ajan uusi fantti, kuvassa komeileva Aloiso, kelpasi Fantin tilalle. Nyt ei enää pelkästään, aina pitää olla mukana myös THE Fantti. Tänään tuli suuri suru, lapsi löysi Aloisonsa kärsineenä. Koira, se viheliäinen tuholainen, oli käynyt maistamassa Aloison silmäkulmaa! Ilmeisesti koira oli satuttanut suunsa lelun silmäniskuun, sillä pehmon poskessa oli havaittavissa punertavaa häivähdystä. Lelu onneksi jäi henkiin. Kuvassa Aloiso on pesukoneen jäljiltä, vähän kärsineenä, mutta vielä yhtenä kappaleena. 

THE Fantti pitää olla aina unileluna, ilman sitä ei oikeastaan muutenkaan voi liikkua minnekään. Äiti pelkää Fantin puolesta, jos se katoaa! Löysin samanlaisen kirpparilta ja hetken olin onnellinen, että nyt meillä on myös Vara-Fantti. Kunnes Vara tai THE katosi. Ilo oli lyhytaikainen. Mietin kauhulla, mitä tapahtuisi Fantin kadotessa, tulisiko kokonaan unettomia öitä? Tai jos koira syö sen. Koiran pureskelema lelu kun ei enää kelpaa ollenkaan. 

Olen kuullut jos jonkinlaista vinkkiä nukahtamista helpottamaan. Muutamaa on kokeiltu, suurin osa jäänyt harkinnan asteelle ja unohtunut. Seuraavaksi, kun saan aikaiseksi, kokeilen kirjaa "Norsu joka tahtoi nukahtaa". Se on kanin kamu, vissiin vähän eri, mutta samankaltainen. Saattaapi olla, että ensimmäisenä nukahtaa äiti istualleen. Tai vähintään alakerrasta olohuoneen sohvalta alkaa kuulua koko talon herättävä kuorsaus. Parvimainen yläkerta on tosi jees. Periaatteessa. 

Uhkailu, kiristys ja lahjonta. Isänsä meni kerran mainitsemaan möröistä ulkona. Se oli iso ja paha virhe. Onneksi lopulta tyttö uskoi, että äiti ja isä sekä koirat Viljami ja Hektor suojelevat häntä. Möröt kun pelkäävät koirien haukkumista. Ja toinen koirahan osaa myös haukkua käskystä, joten mörköjen karkoitus on helppoa.  

Pieni lapsi tarvitsee paljon unta. Ainakin valtaosa lapsista. Silti nukkumaanmeno tuntuu olevan pienelle lapselle, ainakin sillä hetkellä, katastrofi. Tänään ilmoitin hampaidenpesusta ja nukkumaanmenosta, vastaukseksi sain huutomyrskyn penkillä pomppivalta lapselta. Onneksi hän sentään on samaa mieltä, että hammaspeikot pitää pestä huolellisesti pois. Kuitenkaan äidin ei ole lupa lähteä pesemään omia hampaitaan. Ilmeisesti hammaspeikot eivät pysty supersankariäitien hampaisiin. Haluaisin olla samaa mieltä, sillä pelkään hammaslääkäriä. Pikkutyttönä purin hammaslääkäriä sormeen. Lääkäri totesi äidille, että voisin seuraavan kerran tulla isän kanssa, jos hänellä olisi enemmän auktoriteettia. Tarina ei kerro, kenen kanssa pikku-Maikku seuraavan kerran joutui hammaslääkärin penkkiin. Hammaslääkäri ei ainakaan vaihtunut hetkeen.