Olen löytänyt itseni monta kertaa pohtimasta: "tarttis tehdä jottai".
Ensin ajattelin lakata kynnet. Pitäisi siirtää ulkovaatteet keskeltä lattiaa paikoilleen, kastella kukkaset, päivittää todo-lista, valmistella yhdistyksen kevätkokousta, miettiä kuntavaaleja, pitää yhteyttä kavereihin, olla muutenkin aktiivinen ja noin yhdeksänkymmentä muutakin juttua. Ainiin. Kotona on kaaos, joka tosin on vallitseva olomuoto lähes aina. Puhtaat pyykit sentään sain narulta kaappiin asti. Pyykkikori tosin taisi jäädä keskelle lattiaa.
Pitäisi pitää itsestään huolta, syödä terveellisemmin, liikkua ja keskittyä hyvinvointiin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Päätä pitäisi tuulettaa ja niskaa jumpata. Ainiin, poikkeusaika alkoi, varmaan pitäisi haukkua hallituskin, koska se tuntuu olevan muoti-ilmiö. No ainakin pitäisi katsoa pari jaksoa Putousta, että tietäisi mistä Folkesta työkaverit puhuvat.
Ja äitinä olo. Lapsella ei ole vieläkään paljasjalkakenkiä, lempparihousut on paikattu Vaatelaastarilla, suurin osa muista housuista on pieniä, kevätkengät ovat kohta pienet. Numeroita ja kirjaimiakin pitäisi jaksaa sanella viisikymmentä kertaa sen ensimmäisen kahdentoista toiston jälkeen. Hammaskeiju-pastillit jäivät tänään ottamatta ja vitamiinit myös. Omat vitamiinipillerit loppuivat jo viikko tai kaksi sitten. Tai ehkä kuukausi? No kuka niitä nyt niin tarkkaan laskee, alle vuosi kuitenkin. Kassillinen pieniä vaatteita odottaa, että saisin ne kirppismyyntiin. Ja omaa vaatekaappiakin pitäisi katsoa sillä silmällä: tarvitaanko siellä vaatetta, jota en ole kymmeneen vuoteen käyttänyt? Tai kolmea pitkää iltapukua, kun niille ei ole käyttöä. Enkä varmasti viitsi alkaa opetella Konmaritusta.
Oma mieli on siitä erikoinen, että se helposti jumittuu suorittaja-asentoon. Pahimmat ajat sen suhteen toki on selätetty jo aikaa sitten, mutta silti takaraivossa kytee ajatus, että pitäisi ja pitäisi.
Mutta mitäs sitten jos ei pidäkään? Löysin taannoin Netflixistä sarjan, johon koukutuin aivan toden teolla. Ja miten hyvää se tekikään: tuijottaa kiinnostavaa sarjaa ihan liian myöhään tai joskus jopa koko päivän ajan! Omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen kuuluu myös rentoutuminen. Ja sen kukin tekee itselleen parhaalla tavalla. En ole ollenkaan kylmään aikaan ulkoilmaihminen, varpaatkin palelevat heti ja pää jäätyy, vaikka olisi millainen pipo päässä. Villa kutittaa. Onneksi töissä saa, ainakin toisinaan, jonkin verran liikettä niveliin.
Ja sitten on tää koronapirulainen. Ei saa mennä, ei saa tavata, ei saa mitään. Sulkukin alkoi. Paitsi että se ei tällä hetkellä vaikuta mun elämääni mitenkään. Vaikka aina vähän jännittää, ettei jostain kotiarestikaranteenia napsahda.
Remonttiakin pitäisi tehdä ja ottaa jotain hienoja sisustuskuvia Instaan. Entä tarvitsisiko lapsi jonkun harrastuksen?
Kuulostaako yhtään tutulta?
Mulla on sellaisia erikoisia kausia, että hetken aikaa pohdin olevani ihan sellainen tavallinen tyyppi, joka töiden jälkeen tulee kotiin ja puuhailee omiaan eikä hötkyile. Telkkarin ääressä menee kivasti ilta ja vähän sipsiä voi siinä samalla popsia. Sitten yhtäkkiä huomaan, että hupsistakeikkaa, taas lykkäsin nokkaani uuteen juttuun. Jos ei pelkästään se riitä, että hankkii itselleen jonkun vanhan talon, jonne pitää tehdä iso remontti, niin silti voi huomata vaikka laittavansa nimensä kuntavaaliehdokassopimukseen. Ja justhan viime kesänä olin iloinen siitä, että nyt se touhu loppui. Yhdistyksellä on hyvä kuuden kohdan ohjelma, jonka puitteissa pitäisi ottaa kantaa ja tuoda sitä esiin. Ensin pitäisi opiskella se juurta jaksain, eikä vain lukea vaan myös sisäistää kaikki kunnolla. Lapsivaikutusten arviointiin pitäisi perehtyä, jotta voisi sitä paremmin tuoda esiin ja Huittisten koulukeskusteluunkin kai pitäisi olla jotain järkevää sanottavaa.
Vierivä kivi ei sammaloidu. Mutta silti pitäisi tehdä jotain. Ehkä ainakin vieroittaa itseään käteen liimautuneesta puhelimesta. Ehkä se tosiaan on neljänkympin kriisi (vaikka en vielä pyöreitä muutamaan vuoteen täytäkään), että pitäisi oppia olemaan itsensä kanssa. Toki viime aikoina olen huomannut, että olen tällä hetkellä suhteellisen tyytyväinen elämääni, en kaipaa parisuhdetta ja ennen kaikkea haluan säilyttää oman vapauteni. Että olen tilivelvollinen tekemisistäni ainoastaan elämäni tärkeimmälle ihmiselle: omalle tyttärelleni. Toki myös omalle peilikuvalleni.
Sanotaan, että nelikymppinen nainen on sinut itsensä kanssa. Voi hymyillä peilikuvalleen, vaikka vähän jostain alkaakin jo repsottaa. Hiuskuontalo ainakin näyttää siltä, että jotain tarttis tehdä. Mutta sikäli ei huolta, tänä vuonna olen noin pari kertaa ostanut ikärajatuotteita eräästä Huittislaisesta kaupasta ja kaksi kertaa on kysytty henkkareita. Että huolehtimisen voisi vaan lopettaa, kyllä minä kohta 37v mielelläni ajokorttia vilautan ja saan kassahenkilön nauramaan kanssani.
Iästä tulikin mieleen aamuinen keskustelu tytön kanssa. Kerroin, ettei silloin ollut Youtubea, kun olin lapsi. Tytär mietti siinä ääneen, että onneksi ei ollut silloin itse olemassa, kun olisi tylsää jos vain Netflix toimisi. Arvaapa vaan, mikä oli reaktio, kun kerroin ettei silloin todellakaan ollut edes tietoa Netflixistä!
Kymmenkunta vuotta sitten sain kolmenkympin kriisin ja päätin opetella kutomaan. Kaulahuivia valmistui ainakin kymmenen senttiä. Loppu on kai jo purettu, ainakaan en ole sitä vuosiin nähnyt. Seuraavaksi päätin saada itseni kesäkuntoon ja ostin personal trainerin opettamaan mut kuntosalikäytökseen. Puoli vuotta jaksoin, sitten tuli kesä ja kuuma ja sen jälkeen lapsi.
Pitäisköhän ladata joku elämänhallintaopaskirja vai pestä peili? En tiiä.
