Kerta kaikkiaan, vuoden viimeisenä päivänä on hyvä tehdä pieni inventaario.
Töissä laskettiin viimeisen neljän päivän aikana just sen verran, että hetkittäin en enää muistanut, mikä numero tulee seiskan jälkeen. Kuitenkin lopputulos oli kymmenen. Ja seuraavaksi alkoikin soimaan päässä Stigin Kuningaskobra. Tanssiliikkeineen päivineen tietenkin.
Omassa elämässä olisi tietyin väliajoin myös paikallaan valmistaa inventaario varastoraportteineen, tilinpäätös sekä etenkin toimintakertomus päättyvältä vuodelta ja toimintasuunnitelma tulevalle.
Olipa totta tosiaan erikoinen vuosi. Jopa erikoinen on vuoden teeman mukaan myös tämä vuodenvaihde. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä istun yksin kotona uuden vuoden aattona seuranani pari kynttilää, musiikkia ja hurjasti linkoava pyykinpesukone. Ei paha. Sopii tämän vuoden teemaan pysyä etäällä.
Mitä tapahtui mun elämässä vuonna 2020? Pari pikku juttua.
Alkuvuodesta sain käteeni avaimet hetken mielijohteessa ostamaani vanhaan omakotitaloon. Talojen ostossahan kuuluu käyttää vakaata harkintaa, eikä tehdä niinkuin minä tein. Näin suloisen talon myynti-ilmoituksen, menin katsomaan ja paria viikkoa myöhemmin huomasin istuvani allekirjoittamassa kauppakirjaa.
Tänäkin vuonna kevät teki olemattoman talven jälkeen tuloaan. Eikä ihan ilman yllätyksiä.
Eräänä kauniina iltapäivänä työvuoron jälkeen se iski yhtäkkiä: korona. Se saapui äkillisesti, tuntui olevan kaikkialla pelottavana ja tuntemattomana mörkönä. Sellainen uhka, jota ei voi käsittää, laittaa ihmisen toimimaan erikoisesti. Ja sen erikoisuuden huomasi, kun muutaman vapaapäivän jälkeen palasi töihin. Hyllyt loistivat tyhjyyttään jauhoista, makaronista, kuivahiivasta, vessapaperista ja maitojauheesta. Niistä ensituntemuksista riittäisi paljon kirjoitettavaa, oikeastaan koko kevään tunnelmista, mutta sitä tarinaa ei ehkä edes haluakaan muistella.
En tiedä oliko se korona vai mikä, mutta jokin laukaisi oman henkilökohtaisen kriisini ja päätin muuttaa pois yhteisestä kodista. Uuden arjen opettelu ja oman pään välitilinpäätös lähti käyntiin. Ostin jopa verhot, mikä sekin on hieman erikoista. Uudesta kodista tuli kovin tyttömäinen: on valkoista ja pinkkiä. Ensin oli se sama punainen sohvakin, joka tässä osoitteessa oli oleskellut jo yli kymmenen vuotta sittenkin.
Kevään kiemuroissa monia ajatuksia herätti myös yhdistystoiminta Huittisten Pelastakaa Lapset ry:ssä. Nyt tuli se pelätty hetki, josta oli monesti puhuttu: kun iskee kriisi, meillä pitää olla resurssia auttaa. Vaikka lähes kaikki fyysinen on peruttu, ollaan me kuitenkin tehty. Tuhansien eurojen edestä erilaisia avustuksia omalle ja naapuripaikkakunnille. Toisinaan tunteikkaitakin kohtaamisia, vaikka lähes kaikki tehtiin etänä.
Tänä vuonna oli kesä. Se oli ihana. Kertakaikkiaan.
Juhannuksena oli syytä juhlaan. Oma lähes kolmen kauden mittainen taipaleeni Huittisten kunnallispolitiikassa päättyi paikkakunnalta muuttoon. Se oli helpotus, vaikka niiden vuosien aikana myös sai paljon muutakin kuin harmaita hiuksia. Yksi harrastus vähemmän.
Juhannuksena tapahtui jotain erikoista: tarkeni vielä yön valoisina tunteina shortseissa ja paljain varpain! Seisoin lämpöisessä vedessä keskellä koskea nostamassa saunavettä, tinttasin mutalammikossa kokemassa suorastaan lapsenomaista riemua pienissä viinipäissäni, muistelin menneitä ystäväni kanssa vihdanhakureissulla ja lauloin toisen ystävän kanssa yön hämärtyessä pellonreunassa "Katson autiota hiekkarantaa". Kertakaikkisen mahtava keskikesän juhla, josta vielä näin talven hämäryydessä saa voimaa.
Kesän korvilla iski monen vuoden tauon jälkeen moottoripyöräkuume. Tällä kertaa se ei ollut ensimmäinen reissu, kun bensa loppui. Ehkä toinen tai kolmas. Jouduin lykkäilemään varjoani illan hämärässä, mutta en pitkälle, sillä viereistä talosta tuli odottamaton apu ja pari desiä bensaa tankkiin. Vähän kilometrejä, mutta paljon ajamisen onnea. Ihmeellinen asia, miten siitä kaksipyöräisellä päämäärättömästi huristelemisesta niin kovasti nauttiikin. Ehkä se on se oma ylhäinen yksinäisyys?
Ei kestä kesä ja sen vapauskaan loputtomiin. Syksyllä tuli flunssa, ensimmäinen koronatesti ja lopulta myös jokailtainen maskisopparutiini. Joulukuussa iski korona vasten kasvoja, kun lapsen päiväkodissa paljastui tartunta ja toinen. Koko päiväkoti meni kiinni ja lapset hoitajineen karanteeniin. Vietettiin tyttären kanssa yhdessä viikko karanteenissa kotona mökkihöperöityen. Jotain hyötyä siitäkin: elämäni ensimmäistä kertaa valmistin lanttulaatikkoa ja imellettyä perunalaatikkoa. Aion vielä kuoriutua joulukokiksi.
Ainiin. Latasin kaksi kertaa kuluneen vuoden aikana Tinderin. Yön pimeinä tunteina, pienissä viinipäissäni. Ensimmäisellä kerralla virtuaaliristeilyllä tytöt käskivät sen tehdä. Eivät muistaneet kertoa miten se toimii. Svaippailin oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas. Aamulla totuus valkeni, oli "pari" mätsiä ja viestejäkin. Ei mennyt kauaa, kun poistin koko sovelluksen. Toisella kertaa jälleen aamuyöllä baarikeikauksen jälkeen istuin kahden kaverin kanssa WPK:n rannalla. Molemmat selasivat Tinderiä ja tottahan toki se minullekin ladattiin. Aamulla katsoin puhelinta: miksi olen merkinnyt olevani 32 vaikka oikeasti vuosia on enemmän? Poistin sovelluksen. En uskalla kokeilla kolmatta kertaa.
Kokonaisuudessaan toimintakertomus vuodelta 2020 sisältää paljon hyvää, ihania ystäviä, mahtavia hetkiä, silmät kyynelissä nauramista, hetkittäisiä kriisejä, erikoista olemista, uutta ja vanhaa. Toki kaunistelematta myös päänsärkyä, punaista nenää, pelkoa, myötäelämistä ja kahdet hautajaiset.
Mutta yhtä asiaa ihmettelen vuodesta toiseen. Miten ihmeessä silmälasit voivat aina olla likaiset?
Toivon sulle kaikkea hyvää uudelle vuodelle 2021!
