Mikä se joku omituisuus on? Se on kesäloma. Tavallisen työssäkäyvän kesäloma. Elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma.
Ennen kesälomaa olin tehnyt kovasti suunnitelmia: parin yön reissua sinne tai tonne, jonnekin. Menoa toiseen suuntaan ja vielä neljänteenkin. Katselin hotelleja ja googletin lippuhintoja. Mutta mitä tapahtui noin paria viikkoa ennen kesälomaa? Nainenhan saa aina muutta mieltään, niin tein minäkin: en tee lomalla mitään. Onko se loma, jos aikatauluttaa ja suorittaa? Jos on valmiiksi kypsä suorittamiseen, miksi sitä pitäisi tehdä vapaaehtoisesti, kun voi vaan olla.
Olen koko alkuvuoden opetellut uusia asioita itseni kanssa. Yksi niistä on oleminen. Minulle pysähtyminen on ollut vuosia hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Telkkarin katsominen tuottaa huonoa omatuntoa, kun senkin ajan voisi käyttää paremmin. Pitäisi puuhailla tai muuten tehdä edes vähän jotain järkevää. Miten rentoutua, jos pääkoppa juoksee kymmeneen eri suuntaan, ja joka suunnasta kuuluu omaa ding-ding-säveltään?
Ehkä koin kesäkuussa jonkinlaisen havahtumisen: minäkin saan myöntää etten jaksa. Ja silloin myös päätin, että hiiteen lomasuunnitelmat. Tehdään jotain jos huvittaa, pääasia että vietetään aikaa tyttären kanssa yhdessä. Se on sitä tärkeintä. Olla äiti ja lapsi. (Isälle kerrottiin, että saa olla loman ajan ihan niin paljon autotallissa kuin haluaa.)
Kesälomaa edeltävänä ensimmäisenä vapaapäivänä join rauhassa aamukahvia ja selasin somea. Kas, Vanhan kirjallisuuden päivät! Mennään sinne! Tai jos ei huvita, niin käydään sitten vaan heippaamassa ihanaa Leenaa Cafe Ernomasessa. Puettiin ykköset ylle ja lähdettiin retkelle tyttöjen kesken. Ilman aikatauluja.
Ehkä se oman lomani keskeisin ajatus kirkastuikin juuri siinä: ei ole aikataulua. Voi tehdä mitä tahtoo, jos tahtoo. Tai viettää päivän terassilla lepotuolissa kirjaa lukien. Ei tarvitse avata kalenteria.
Melkein kolmen viikon löhöily alkaa olla paria päivää vaille löhöilty. Lapsi tosin hyppi tasajalkaa innosta, kun kerroin, että parin päivän päästä hän pääsee taas päiväkotiin.
Olenko oppinut jotain? Tuskin, mutta ainakin olen hetken osannut olla. Olla vaan ihan rauhassa ja tekemättä erityisesti mitään. Koska tarina alkaa kuulostaa niin idylliseltä, en ehkä halua kertoa täsmentäviä kommentteja kirppishommista, kaappien tyhjennyksistä, parista muusta pikkureissusta tai mistään muistakaan puuhista. Tai siitä, että oli vähän kylmä, eikä oikein kesälomakeleistä tietoakaan. Kelit tosin olin neuvotellut itseni kanssa jo ennakkoon: sama se, siihen en voi vaikuttaa.
Kesää on kuitenkin vielä jäljellä. Ehkä tänä vuonna saapuvat ne lämpöiset elokuun illat, jolloin voi istua pimenevässä illassa terassilla kynttilänvalossa. Ainakin tunnelmaa on tiedossa, jos ei lämpöisiä iltoja. Tällä viikolla on ihana Huhtamo International Film Festival ja reilun kuukauden päästä Lauhan Lähiruokafestarit. Mä meen, tuu säkin. Molempiin.
