Suru

 Siitä on nyt tasan viikko, kun puhelin soi.

Oli ollut erikoinen päivä. En hymyillyt ehkä koko päivänä, sillä en pystynyt siihen. Paria päivää aikaisemmin poistettu viisaudenhammas huomautti, että ilman suun liikettä pelkillä silmillä ei pysty hymyilemään. Poski oli turvoksissa ja syöminen hankalaa. Lapsen mielestä näytin possulta. Kummipojan vanhaintansseissa kuitenkin uskalsin riisua maskin, käänsin vain hiukset tuomaan varjoa toiselle puolelle. 

Tuli ilta, lapsi ei vielä nukkunut. Sitten soi puhelin, ihmettelin pikkuveljen erikoista soittoajankohtaa. 

Puhelun jälkeiset minuutit ovat sankkaa sumua, mutta muistan miten ne muutamat kilometrit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Kehon valtasi vapina, mielessä epäusko ja joukko muita tunnistamattomia tunteita. Eihän se voi olla totta. Isä täytti just 65 ja synttärilahja on vielä auton takapenkillä. 

Kuitenkin se oli totta. Minä ja veljet, kaikki punaisine kyynelsilmineen. 

Istuin pienen hetken yksin jalat ristissä lattialla isän vieressä, silittelin päätä, itkin, tärisin, juttelin, rukoilin ja tunsin olevani ihan pikkuinen tyttönen vasta. Ihan hetkenä minä tahansa hän siitä havahtuu, yskäisee tai edes alkaa kuorsaamaan. Ei alkanut. Tuli valkoinen auto ja vei pois. 

Eksynyt pikkutyttö. Niillä sanoin olen monesti kuvaillut oloani. Tunteita, jotka ovat vahvoja ja suorastaan musertavia, pelottavia. 

Läheisen äkillinen poismeno on jotain, mitä on vaikea käsittää. En ehkä käsitä sitä vielä ollenkaan, ihmismieli on kummallinen, se yrittää kai myös suojella kantajaansa. Neuvo, jota olen itseni kanssa käsitellyt, on tunteiden hyväksyminen, lupa tuntea, tunnustella tunteita ilman, että yrittää piilottaa niitä. En ole koskaan ollut tunneihminen, tämä viikko on tuonut mukanaan paljon merkillistä. 

Lähimmäisenrakkaus. Se, miten pienellä eleellä, kirjoituksella tai sanalla voi toiselle osoittaa tukensa, on uskomaton voima. Se, miten joku vaan haluaa kokea kanssani ja olla tukena, kysyy miten voin, tuo pannaria tai kukkasen. Tai kertoo itsekin surevansa. Kuuntelee ja höpöttää, tai vaikka viljelee huonoa huumoria. Ja tuo kirja: "Sanoita surusi".

Talo Toivola. Sitä pelkäsin koko viikonlopun, vaikka viikonlopusta en oikein mitään muistakaan. Ikuisuusprojekti, jota isäni kanssa teimme. Maanantaiaamuna suuntasimme eskariin, reitti ohittaa talon. Pelkästään sen näkeminen toi kuristavan tunteen kurkkuun ja kyyneleet silmiin. Kohtaaminen talon kanssa oli juuri sitä, mitä olin ajatellut. Sain lopulta oven auki ja lähes ensimmäisenä näin isän työhanskat styroksien päällä. Maanantaina en kyennyt mihinkään. Tiistaina koskin niihin, taas silittelin ja juttelin. Keskiviikkona naulasin ne vanhaan lattialankunpalaan ikään kuin tauluksi. 

Talo, jota pelkäsin, tuntui torstaina jo turvalliselta. Paitsi se jättikokoinen kimalainen, jonka heitin monta kertaa pihalle. Ne hetket, joita siellä on koettu, ovat ainutlaatuisia muistoja. Isä opetti ja ohjasi, tytär teki. "Pistä se kone suoraan!" "Annas mää autan" - "Ei tartte auttaa, kyllä mää tän saan!" 

Mun isä oli ihan mahtava tyyppi. Reilu ja rento, omapäinen ja tekeväinen, aina joku projekti menossa. Sanoi mielipiteensä, joka usein mun kohdallani oli "hullu" tai "mietis ny viälä". Se mies, joka teki eikä vain meinannut. Se, jonka kanssa kävin kovaa väittelyä, miten tuolit kuuluu koota tai pitääkö ohjeissa oleva ei-kuulemma-välttämätön osa laittaa kasattavaan laitokseen mukaan. 

Eräs kysyi minulta, mitä isässäni on sellaista, jota minä kannan mukanani. Osasin vastata: kun tehdään niin tehdään ja se omituinen huumori. Ja vissiin myös nenä. 

Kauan aikaa sitten, kun joka taskussa ei koko ajan ollut kännykkää, sattui hassu juttu. Pellolla korjattiin puimuria ja korjaaja soitti kotipuhelimeen. Teini-Maikku vastasi ja meni välittämään viestin isälleen. "Iskä! Markku käski tuoda haulikon!" Pienten toistamispyyntöjen jälkeen isä teki kuin tytär käski ja vei haulikon pellolle. Lopputuloksesta kuulen edelleen. Se pyydetty olikin hallitunkki. Mutta kun en ollut koskaan kuullut puhuttavan hallitunkista niin käänsin sen mielessäni tutummaksi sanaksi. 

Muistoja. Juuri nyt poimin niitä mieleni sopukoista. Jos sulla on sellainen, kerro se mulle. 

Se synttärilahja on edelleen autossani. En tiedä miten pitkään. Kehystänkö sen hanskojen kanssa vai asetanko muuten vaan kunniapaikalle. Mutta vielä otamme ainakin yhdet yhteiset maalliset askeleet yhdessä, minä ja isäni. 

Rakkaus. 

Ikävä. 

Elämä on. 

Neljänkympinkriisi?

Olen löytänyt itseni monta kertaa pohtimasta: "tarttis tehdä jottai". 

Ensin ajattelin lakata kynnet. Pitäisi siirtää ulkovaatteet keskeltä lattiaa paikoilleen, kastella kukkaset, päivittää todo-lista, valmistella yhdistyksen kevätkokousta, miettiä kuntavaaleja, pitää yhteyttä kavereihin, olla muutenkin aktiivinen ja noin yhdeksänkymmentä muutakin juttua. Ainiin. Kotona on kaaos, joka tosin on vallitseva olomuoto lähes aina. Puhtaat pyykit sentään sain narulta kaappiin asti. Pyykkikori tosin taisi jäädä keskelle lattiaa. 

Pitäisi pitää itsestään huolta, syödä terveellisemmin, liikkua ja keskittyä hyvinvointiin niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Päätä pitäisi tuulettaa ja niskaa jumpata. Ainiin, poikkeusaika alkoi, varmaan pitäisi haukkua hallituskin, koska se tuntuu olevan muoti-ilmiö. No ainakin pitäisi katsoa pari jaksoa Putousta, että tietäisi mistä Folkesta työkaverit puhuvat. 

Ja äitinä olo. Lapsella ei ole vieläkään paljasjalkakenkiä, lempparihousut on paikattu Vaatelaastarilla, suurin osa muista housuista on pieniä, kevätkengät ovat kohta pienet. Numeroita ja kirjaimiakin pitäisi jaksaa sanella viisikymmentä kertaa sen ensimmäisen kahdentoista toiston jälkeen. Hammaskeiju-pastillit jäivät tänään ottamatta ja vitamiinit myös. Omat vitamiinipillerit loppuivat jo viikko tai kaksi sitten. Tai ehkä kuukausi? No kuka niitä nyt niin tarkkaan laskee, alle vuosi kuitenkin. Kassillinen pieniä vaatteita odottaa, että saisin ne kirppismyyntiin. Ja omaa vaatekaappiakin pitäisi katsoa sillä silmällä: tarvitaanko siellä vaatetta, jota en ole kymmeneen vuoteen käyttänyt? Tai kolmea pitkää iltapukua, kun niille ei ole käyttöä. Enkä varmasti viitsi alkaa opetella Konmaritusta. 

Oma mieli on siitä erikoinen, että se helposti jumittuu suorittaja-asentoon. Pahimmat ajat sen suhteen toki on selätetty jo aikaa sitten, mutta silti takaraivossa kytee ajatus, että pitäisi ja pitäisi. 

Mutta mitäs sitten jos ei pidäkään? Löysin taannoin Netflixistä sarjan, johon koukutuin aivan toden teolla. Ja miten hyvää se tekikään: tuijottaa kiinnostavaa sarjaa ihan liian myöhään tai joskus jopa koko päivän ajan! Omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen kuuluu myös rentoutuminen. Ja sen kukin tekee itselleen parhaalla tavalla. En ole ollenkaan kylmään aikaan ulkoilmaihminen, varpaatkin palelevat heti ja pää jäätyy, vaikka olisi millainen pipo päässä. Villa kutittaa. Onneksi töissä saa, ainakin toisinaan, jonkin verran liikettä niveliin. 

Ja sitten on tää koronapirulainen. Ei saa mennä, ei saa tavata, ei saa mitään. Sulkukin alkoi. Paitsi että se ei tällä hetkellä vaikuta mun elämääni mitenkään. Vaikka aina vähän jännittää, ettei jostain kotiarestikaranteenia napsahda. 

Remonttiakin pitäisi tehdä ja ottaa jotain hienoja sisustuskuvia Instaan. Entä tarvitsisiko lapsi jonkun harrastuksen? 

Kuulostaako yhtään tutulta? 

Mulla on sellaisia erikoisia kausia, että hetken aikaa pohdin olevani ihan sellainen tavallinen tyyppi, joka töiden jälkeen tulee kotiin ja puuhailee omiaan eikä hötkyile. Telkkarin ääressä menee kivasti ilta ja vähän sipsiä voi siinä samalla popsia. Sitten yhtäkkiä huomaan, että hupsistakeikkaa, taas lykkäsin nokkaani uuteen juttuun. Jos ei pelkästään se riitä, että hankkii itselleen jonkun vanhan talon, jonne pitää tehdä iso remontti, niin silti voi huomata vaikka laittavansa nimensä kuntavaaliehdokassopimukseen. Ja justhan viime kesänä olin iloinen siitä, että nyt se touhu loppui. Yhdistyksellä on hyvä kuuden kohdan ohjelma, jonka puitteissa pitäisi ottaa kantaa ja tuoda sitä esiin. Ensin pitäisi opiskella se juurta jaksain, eikä vain lukea vaan myös sisäistää kaikki kunnolla. Lapsivaikutusten arviointiin pitäisi perehtyä, jotta voisi sitä paremmin tuoda esiin ja Huittisten koulukeskusteluunkin kai pitäisi olla jotain järkevää sanottavaa. 

Vierivä kivi ei sammaloidu. Mutta silti pitäisi tehdä jotain. Ehkä ainakin vieroittaa itseään käteen liimautuneesta puhelimesta. Ehkä se tosiaan on neljänkympin kriisi (vaikka en vielä pyöreitä muutamaan vuoteen täytäkään), että pitäisi oppia olemaan itsensä kanssa. Toki viime aikoina olen huomannut, että olen tällä hetkellä suhteellisen tyytyväinen elämääni, en kaipaa parisuhdetta ja ennen kaikkea haluan säilyttää oman vapauteni. Että olen tilivelvollinen tekemisistäni ainoastaan elämäni tärkeimmälle ihmiselle: omalle tyttärelleni. Toki myös omalle peilikuvalleni. 

Sanotaan, että nelikymppinen nainen on sinut itsensä kanssa. Voi hymyillä peilikuvalleen, vaikka vähän jostain alkaakin jo repsottaa. Hiuskuontalo ainakin näyttää siltä, että jotain tarttis tehdä. Mutta sikäli ei huolta, tänä vuonna olen noin pari kertaa ostanut ikärajatuotteita eräästä Huittislaisesta kaupasta ja kaksi kertaa on kysytty henkkareita. Että huolehtimisen voisi vaan lopettaa, kyllä minä kohta 37v mielelläni ajokorttia vilautan ja saan kassahenkilön nauramaan kanssani. 

Iästä tulikin mieleen aamuinen keskustelu tytön kanssa. Kerroin, ettei silloin ollut Youtubea, kun olin lapsi. Tytär mietti siinä ääneen, että onneksi ei ollut silloin itse olemassa, kun olisi tylsää jos vain Netflix toimisi. Arvaapa vaan, mikä oli reaktio, kun kerroin ettei silloin todellakaan ollut edes tietoa Netflixistä! 

Kymmenkunta vuotta sitten sain kolmenkympin kriisin ja päätin opetella kutomaan. Kaulahuivia valmistui ainakin kymmenen senttiä. Loppu on kai jo purettu, ainakaan en ole sitä vuosiin nähnyt. Seuraavaksi päätin saada itseni kesäkuntoon ja ostin personal trainerin opettamaan mut kuntosalikäytökseen. Puoli vuotta jaksoin, sitten tuli kesä ja kuuma ja sen jälkeen lapsi. 

Pitäisköhän ladata joku elämänhallintaopaskirja vai pestä peili? En tiiä. 

Inventaario 2020

Kerta kaikkiaan, vuoden viimeisenä päivänä on hyvä tehdä pieni inventaario. 

Töissä laskettiin viimeisen neljän päivän aikana just sen verran, että hetkittäin en enää muistanut, mikä numero tulee seiskan jälkeen. Kuitenkin lopputulos oli kymmenen. Ja seuraavaksi alkoikin soimaan päässä Stigin Kuningaskobra. Tanssiliikkeineen päivineen tietenkin. 

Omassa elämässä olisi tietyin väliajoin myös paikallaan valmistaa inventaario varastoraportteineen, tilinpäätös sekä etenkin toimintakertomus päättyvältä vuodelta ja toimintasuunnitelma tulevalle. 

Olipa totta tosiaan erikoinen vuosi. Jopa erikoinen on vuoden teeman mukaan myös tämä vuodenvaihde. Ensimmäistä kertaa ehkä ikinä istun yksin kotona uuden vuoden aattona seuranani pari kynttilää, musiikkia ja hurjasti linkoava pyykinpesukone. Ei paha. Sopii tämän vuoden teemaan pysyä etäällä. 

Mitä tapahtui mun elämässä vuonna 2020? Pari pikku juttua. 

Alkuvuodesta sain käteeni avaimet hetken mielijohteessa ostamaani vanhaan omakotitaloon. Talojen ostossahan kuuluu käyttää vakaata harkintaa, eikä tehdä niinkuin minä tein. Näin suloisen talon myynti-ilmoituksen, menin katsomaan ja paria viikkoa myöhemmin huomasin istuvani allekirjoittamassa kauppakirjaa. 

Eipä tiennyt tyttö, mihin näppinsä laittoi, mutta ehkä ei pitänytkään tietää. On mielenkiintoista tutkia, mitä löytyy kaapin takaa tai onko muovimaton alla kenties edes lähes ehjää lankkua. Mutta mikä on varmaa? No se, etten tähän astisen elämäni aikana varmasti ole yhteensäkään repinyt niin paljon nauloja irti mitä tämän projektin aikana. Ja projektihan jatkuu. Pitkään. 

Tänäkin vuonna kevät teki olemattoman talven jälkeen tuloaan. Eikä ihan ilman yllätyksiä. 

Eräänä kauniina iltapäivänä työvuoron jälkeen se iski yhtäkkiä: korona. Se saapui äkillisesti, tuntui olevan kaikkialla pelottavana ja tuntemattomana mörkönä. Sellainen uhka, jota ei voi käsittää, laittaa ihmisen toimimaan erikoisesti. Ja sen erikoisuuden huomasi, kun muutaman vapaapäivän jälkeen palasi töihin. Hyllyt loistivat tyhjyyttään jauhoista, makaronista, kuivahiivasta, vessapaperista ja maitojauheesta. Niistä ensituntemuksista riittäisi paljon kirjoitettavaa, oikeastaan koko kevään tunnelmista, mutta sitä tarinaa ei ehkä edes haluakaan muistella. 

En tiedä oliko se korona vai mikä, mutta jokin laukaisi oman henkilökohtaisen kriisini ja päätin muuttaa pois yhteisestä kodista. Uuden arjen opettelu ja oman pään välitilinpäätös lähti käyntiin. Ostin jopa verhot, mikä sekin on hieman erikoista. Uudesta kodista tuli kovin tyttömäinen: on valkoista ja pinkkiä. Ensin oli se sama punainen sohvakin, joka tässä osoitteessa oli oleskellut jo yli kymmenen vuotta sittenkin. 

Kevään kiemuroissa monia ajatuksia herätti myös yhdistystoiminta Huittisten Pelastakaa Lapset ry:ssä. Nyt tuli se pelätty hetki, josta oli monesti puhuttu: kun iskee kriisi, meillä pitää olla resurssia auttaa. Vaikka lähes kaikki fyysinen on peruttu, ollaan me kuitenkin tehty. Tuhansien eurojen edestä erilaisia avustuksia omalle ja naapuripaikkakunnille. Toisinaan tunteikkaitakin kohtaamisia, vaikka lähes kaikki tehtiin etänä. 

Tänä vuonna oli kesä. Se oli ihana. Kertakaikkiaan. 

Juhannuksena oli syytä juhlaan. Oma lähes kolmen kauden mittainen taipaleeni Huittisten kunnallispolitiikassa päättyi paikkakunnalta muuttoon. Se oli helpotus, vaikka niiden vuosien aikana myös sai paljon muutakin kuin harmaita hiuksia. Yksi harrastus vähemmän. 

Juhannuksena tapahtui jotain erikoista: tarkeni vielä yön valoisina tunteina shortseissa ja paljain varpain! Seisoin lämpöisessä vedessä keskellä koskea nostamassa saunavettä, tinttasin mutalammikossa kokemassa suorastaan lapsenomaista riemua pienissä viinipäissäni, muistelin menneitä ystäväni kanssa vihdanhakureissulla ja lauloin toisen ystävän kanssa yön hämärtyessä pellonreunassa "Katson autiota hiekkarantaa". Kertakaikkisen mahtava keskikesän juhla, josta vielä näin talven hämäryydessä saa voimaa. 

Kesän korvilla iski monen vuoden tauon jälkeen moottoripyöräkuume. Tällä kertaa se ei ollut ensimmäinen reissu, kun bensa loppui. Ehkä toinen tai kolmas. Jouduin lykkäilemään varjoani illan hämärässä, mutta en pitkälle, sillä viereistä talosta tuli odottamaton apu ja pari desiä bensaa tankkiin. Vähän kilometrejä, mutta paljon ajamisen onnea. Ihmeellinen asia, miten siitä kaksipyöräisellä päämäärättömästi huristelemisesta niin kovasti nauttiikin. Ehkä se on se oma ylhäinen yksinäisyys? 

Ei kestä kesä ja sen vapauskaan loputtomiin. Syksyllä tuli flunssa, ensimmäinen koronatesti ja lopulta myös jokailtainen maskisopparutiini. Joulukuussa iski korona vasten kasvoja, kun lapsen päiväkodissa paljastui tartunta ja toinen. Koko päiväkoti meni kiinni ja lapset hoitajineen karanteeniin. Vietettiin tyttären kanssa yhdessä viikko karanteenissa kotona mökkihöperöityen. Jotain hyötyä siitäkin: elämäni ensimmäistä kertaa valmistin lanttulaatikkoa ja imellettyä perunalaatikkoa. Aion vielä kuoriutua joulukokiksi. 

Ainiin. Latasin kaksi kertaa kuluneen vuoden aikana Tinderin. Yön pimeinä tunteina, pienissä viinipäissäni. Ensimmäisellä kerralla virtuaaliristeilyllä tytöt käskivät sen tehdä. Eivät muistaneet kertoa miten se toimii. Svaippailin oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas. Aamulla totuus valkeni, oli "pari" mätsiä ja viestejäkin. Ei mennyt kauaa, kun poistin koko sovelluksen. Toisella kertaa jälleen aamuyöllä baarikeikauksen jälkeen istuin kahden kaverin kanssa WPK:n rannalla. Molemmat selasivat Tinderiä ja tottahan toki se minullekin ladattiin. Aamulla katsoin puhelinta: miksi olen merkinnyt olevani 32 vaikka oikeasti vuosia on enemmän? Poistin sovelluksen. En uskalla kokeilla kolmatta kertaa. 

Kokonaisuudessaan toimintakertomus vuodelta 2020 sisältää paljon hyvää, ihania ystäviä, mahtavia hetkiä, silmät kyynelissä nauramista, hetkittäisiä kriisejä, erikoista olemista, uutta ja vanhaa. Toki kaunistelematta myös päänsärkyä, punaista nenää, pelkoa, myötäelämistä ja kahdet hautajaiset.

Mutta yhtä asiaa ihmettelen vuodesta toiseen. Miten ihmeessä silmälasit voivat aina olla likaiset? 

Toivon sulle kaikkea hyvää uudelle vuodelle 2021! 

Loma suorittaen?

Tilanne on muuttunut. On tapahtunut jotain eriskummallista. Jotain, mitä vielä tälle yli kolmekymppiselle ihmisolennolle ei ole ennen tapahtunut. Se joku on jo lähes ohi. 

Mikä se joku omituisuus on? Se on kesäloma. Tavallisen työssäkäyvän kesäloma. Elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma. 

Ennen kesälomaa olin tehnyt kovasti suunnitelmia: parin yön reissua sinne tai tonne, jonnekin. Menoa toiseen suuntaan ja vielä neljänteenkin. Katselin hotelleja ja googletin lippuhintoja. Mutta mitä tapahtui noin paria viikkoa ennen kesälomaa? Nainenhan saa aina muutta mieltään, niin tein minäkin: en tee lomalla mitään. Onko se loma, jos aikatauluttaa ja suorittaa? Jos on valmiiksi kypsä suorittamiseen, miksi sitä pitäisi tehdä vapaaehtoisesti, kun voi vaan olla. 

Olen koko alkuvuoden opetellut uusia asioita itseni kanssa. Yksi niistä on oleminen. Minulle pysähtyminen on ollut vuosia hankalaa, ellei jopa mahdotonta. Telkkarin katsominen tuottaa huonoa omatuntoa, kun senkin ajan voisi käyttää paremmin. Pitäisi puuhailla tai muuten tehdä edes vähän jotain järkevää. Miten rentoutua, jos pääkoppa juoksee kymmeneen eri suuntaan, ja joka suunnasta kuuluu omaa ding-ding-säveltään? 

Ehkä koin kesäkuussa jonkinlaisen havahtumisen: minäkin saan myöntää etten jaksa. Ja silloin myös päätin, että hiiteen lomasuunnitelmat. Tehdään jotain jos huvittaa, pääasia että vietetään aikaa tyttären kanssa yhdessä. Se on sitä tärkeintä. Olla äiti ja lapsi. (Isälle kerrottiin, että saa olla loman ajan ihan niin paljon autotallissa kuin haluaa.)

Kesälomaa edeltävänä ensimmäisenä vapaapäivänä join rauhassa aamukahvia ja selasin somea. Kas, Vanhan kirjallisuuden päivät! Mennään sinne! Tai jos ei huvita, niin käydään sitten vaan heippaamassa ihanaa Leenaa Cafe Ernomasessa. Puettiin ykköset ylle ja lähdettiin retkelle tyttöjen kesken. Ilman aikatauluja. 

Ehkä se oman lomani keskeisin ajatus kirkastuikin juuri siinä: ei ole aikataulua. Voi tehdä mitä tahtoo, jos tahtoo. Tai viettää päivän terassilla lepotuolissa kirjaa lukien. Ei tarvitse avata kalenteria. 

Melkein kolmen viikon löhöily alkaa olla paria päivää vaille löhöilty. Lapsi tosin hyppi tasajalkaa innosta, kun kerroin, että parin päivän päästä hän pääsee taas päiväkotiin. 

Olenko oppinut jotain? Tuskin, mutta ainakin olen hetken osannut olla. Olla vaan ihan rauhassa ja tekemättä erityisesti mitään. Koska tarina alkaa kuulostaa niin idylliseltä, en ehkä halua kertoa täsmentäviä kommentteja kirppishommista, kaappien tyhjennyksistä, parista muusta pikkureissusta tai mistään muistakaan puuhista. Tai siitä, että oli vähän kylmä, eikä oikein kesälomakeleistä tietoakaan. Kelit tosin olin neuvotellut itseni kanssa jo ennakkoon: sama se, siihen en voi vaikuttaa. 

Kesää on kuitenkin vielä jäljellä. Ehkä tänä vuonna saapuvat ne lämpöiset elokuun illat, jolloin voi istua pimenevässä illassa terassilla kynttilänvalossa. Ainakin tunnelmaa on tiedossa, jos ei lämpöisiä iltoja. Tällä viikolla on ihana Huhtamo International Film Festival ja reilun kuukauden päästä Lauhan Lähiruokafestarit. Mä meen, tuu säkin. Molempiin. 

Oma tie

"Joskus on vaikea tarttua hetkeen,

kun mieli on niin rauhaton. 

Toisilla vain on se syntymälahja

ei sitä voi sammuttaa."

Kulunut klisee "carpe diem" on tatuoituna ihooni. Alavatsaan, oikean kyljen puolelle. Ihan pienellä. Vaikka tekstiä ympäröivän kuvan olen suunnitellut viiden promillen väsymyshumalassa muutaman valvotun vuorokauden jälkeen, on teksti lähes ainut kohta, jota voisin suorastaan väittää rakastavani. Kyllä, nukkumattomuus on verrattavissa vahvaan humalatilaan. Joskus herätyskello on soinut ennen kuin on ehtinyt edes mennä nukkumaan. 

Oli vuosi 2007. Pääpiirteissään kaikki oli hyvin: opiskelijaelämää, työtä opiskelun ohella, ihania ystäviä, vilkasta ja menevää nuoren naisen elämää. Pikkuinen parisuhdekin. Kuitenkin jokin oli väärin ilman, että tiedostin jonkin olevan vinksallaan. Kun koko ajan mielen sopukoissa on tunne, että odottaa jotain, ei pysty keskittymään juuri siihen olemassaolevaan, nauttimaan siitä mikä milloinkin ilahduttaa. 

En tunnusta olevani erityisen spontaani, vaikka toiminkin monesti hetken mielenjohteesta. Sen talven aikana eteeni ilmestyi mainos hakea GooM-opiskelijaristeilylle talkootöihin. Vaikka vilkasta opiskelijaelämää olikin jo muutamien vuosien verran takana, ei kyseinen juhla ollut tuttu. Ollenkaan. Kesken kylmimpää talvea löysin itseni Turun sataman terminaalista täysin tuntemattomien ihmisten keskeltä: mihin hittoon taas olen pääni tunkenut. 

"Nuoruus on seikkailu suunnaton, 

kokeile vain,

hämmästy vain,

sä maailmaa."

Laiva täynnä opiskelijahaalareihin ja erilaisiin naamioitumisasuihin pukeutuneita opiskelijoita. Koko Silja Europan kokoiset bileet. Iloisia ihmisiä kaikkialla. Ennalta tuntemattomia. Ilman ennakkoluuloja. Staffiporukan verran aivan ihania, täysin erilaisia ihmisiä. Iloa, naurua, halauksia. 

Sitten se tapahtui. Työvuoro kulkukaupassa taistelupari-Nuuniksen kanssa. Joskus keskellä yötä. Tai ehkä aamua. Näköalahissien aula yläkerroksista katsottuna. Kerroksissa tanssivia, iloisia ihmisiä. Fedde Le Grandin Put your hands up for Detroit -biisin soidessa. Nyt on hyvä. Juuri nyt olen tässä aivan tällä hetkellä. Nautin tästä hetkestä. Nautin siitä mitä näen ja mitä koen. En halua yhtään mitään muuta. Vain tämän täydellisen hetken. 

En tiedä vieläkään, mitä tapahtui sillä hetkellä. Jokin ihmeellinen elämys avasi silmäni. Tai ehkä sulki ne. Se hetki oli todellinen "carpe diem -elämys". Mutta mikä parasta! Yli kymmenen vuotta tapahtuman jälkeen on sama tunne edelleen valloillaan. Juuri tämä hetki on paras. En alitajuisesti elä jotain muuta, mennyttä tai tulevaa, vaan juuri tätä olemassaolevaa. 

Jotten lähtisi kaunistelemaan kokemuksia, voisin todeta, että hyvä jatkui muutaman päivän verran kotiinpaluun jälkeen. Tuli ero, tuli pieni sumu. Sitten se tunne jälleen saapui. Yllättäen. Istuin kodissani punaisella sohvallani tuijottamassa suljettua telkkaria, kun yhtäkkiä mielen valtasi tunne, että nyt olen onnellinen. Ihan keskellä tavallista arki-iltapäivää. 

Sillä hetkellä päätin, että tämä tunne jää. En enää elä jotain muuta hetkeä, odottaen parempaa. Elän omaa elämääni ollen juuri sen elämän herra ja rouva, jokapäiväinen prinsessa. Vaikka "carpe diem" on kulunut klisee, se on mottoni. Aivan jokainen hetki ei voi olla hyvä, ei toisinaan edes joka toinen, mutta siitäkin huolimatta juuri se hetki on hyvä. Minulle hetkestä nauttiminen ei tarkoita pysähtymistä sen enempää kuin tahdin kiihdyttämistä, se kertoo siitä, että joskus oli toisin. Joskus en osannut olla itseni. 

"Kuinka mä tietäisin koska oon siellä,

missä päämääräni on.

Sä tunnet sen siitä, et silloin voimat, 

ei revi sua minnekään.

Muistaisit arvostaa, 

sun omaa kauneutta."

Oliko se lopulta arvostus itseäni kohtaan vai pilvilinnojen reunojen näkyminen? Löysin taannoin Paula Koivuniemen ja Toni Wirtasen esittämän Oma Tie -kappaleen, joka kolahti välittömästi. Kuuntelin sen jälleen tänään ja rakastuin. Taas. Kuten jokainen kerta kappaleen kuullessani. 

Olen nimittänyt aiemmin mainittua Fedde le Grandin biisiä elämänaloitusbiisiksi. Ehkä se tavallaan onkin sitä, sillä kyseisen jumputuksen soidessa löysin senhetkisen rakkauden. Rakkauden juuri tähän hetkeen. Musiikki herättää tunteita, aina ja edelleen. 

Yön pimeinä tunteina syntyy paljon tekstiä, on paljon asiaa. Vaikkei olisi edes asiaa, voi puhua ja kirjoittaa. Mistä nautin juuri nyt? Olen yksin kotona hereillä, yläkerrassa tuhisee maailman rakkain ihminen (oma tyttäreni), sohvalta kuuluu avopuolison kuorsaus, Vesa-Matti Loiri laulaa Spotifyn kautta kuulokkeissa, saan vain olla pieruverkkarit jalassa aivan rauhassa kotona. Kukaan ei odota minulta juuri nyt mitään. Enkä minäkään odota. Koska juuri nyt on hyvä. "Kun lopetat taistelun itseäs vastaan, saat palaset kohdalleen."

Ehkä seuraavalla kerralla kirjoitan Myrskyluodon Maijasta. Siihen samaan tekstiin kuuluu tarina siitä, miten kroppani reagoi suruun. Tai ehkä tajunnanvirta johdattaa kirjoittamaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi tosielämän Strömssistä: hiirestä pullonpalautuskassissa. 

Kuuntele Paulan ja Tonin biisi Youtubesta: 

https://www.youtube.com/watch?v=IlLKz-asFyw

Painonnostoa matkakaiuttimilla?

Vakioliikkeeni on päänpyörittely. Ei siksi, että haluaisin viestittää väliinpitämättömyyttä tai potisin aikuisiän levottomuutta, vaan siksi että niskani on aina jumiutunut. Istumatyöläisen perusolemus.

On hetkiä, jolloin pää ei käänny, kuitenkin harvemmin niin. Enemmän jumiutuneisuus heijastuu muilla tavoin, toisinaan ei meinaa raajoissa kiertää veri, toisinaan päätä särkee, toisinaan muuten vaan tunnen olevani lytyssä ja vinossa. Töissä koneella istuessani ergonomiasta ei ole tietoakaan. Joskus oli. Joskus oli myös tilanne, jolloin niska-hartiaseutu ei ollut jumissa. Arvaapa milloin? No silloin kun kävin kuntosalilla! 

Koska olen patalaiska sohvaperuna, en saa liikutettua itseäni. Pahimpien jumitusten aikaan käväisin fysioterapeutin juttusilla ja sain keppijumppaohjeet. Auttaahan sekin. Keppihevonen toimii ihan käyttökelpoisena jumppakeppinä sisätiloissa. Kotona olohuoneen nurkassa on parin kilon rumat muovipäällysteiset painot. Minne nekin piilottaisi niin, että ne vielä olisivat löydettävissä. Voiko kuntoiluväline näyttää hyvältä? Kyllä. Ja tämä kirjoitus on silkkaa tuotesijoittelua yhtään piilottelematta. 

Kuvan tuote ei ole matkakokoinen subbari, vaikka pikkukaiuttimelta näyttääkin. Se on Evo-aktivointipaino. Se on käsipaino, jonka voi jättää vaikka olohuoneen pöydälle. Ihan siksi, että se näyttää hyvältä. 

Vielä viikko sitten en olisi uskonut, että patalaiska sohvaperuna voisi innostua jostain kuntoiluvälineestä. Selätinkin keskittyy pölyttymään kaapin päällä. Se sentään on pinkki. Kuvan painot saapuivat kaupalle muutama päivä sitten. Arvatkaapa, ketä (vai oliko se kuka???) on sen jälkeen noudattanut ihan oma-aloitteisesti taukojumppaa? No minä! 

Miksi? Monestakin syystä. Yleensä, kun käsipainoon tarttuu, on näppituntuma ihan tavallinen, kylmä ja kova. Raudan haju jää näppeihin kiinni. Muovi luistaa hikisissä käsissä. Tähän painoon kun tarttuu, tuntuu ettei tarttuisi painoon. Tätä painoa kun heiluttaa ees ja taas, se elää mukana. Ei pelkästään mielikuvissani, vaan todellisuudessa myös. Se taipuu kevyesti liikettä myötäillen.

Entinen rämäpää on löytänyt, ehkä äitiyden myötä, niin itsesuojeluvaiston kuin vahvan riskien tiedostamisenkin. Muovipainoja kotona katsellessani näen koko ajan uhkakuvia: miten varpaat ovat liiskana, laminaatti kuopilla ja muksun päässä kymmenen sentin kuhmu. Laiskuuttani nostelen painoja (huomautus: harvoin) yleensä lattialla istuen. Ja pelkään koko ajan, että ote lipeää ja seurauksena on murtunut varvas. Tai vähintään muksu juoksee päin heiluvaa muovipäällysteistä hirvitystä.

Evo-aktivointipainon pinta on kangasta, neopreemiä, sitä samaa, mitä käytetään sukelluspuvuissa. Ja eräissä ruokalapuissa. Se sisältää myös hiekkaa, mikä lienee juuri syy siihen, että paino mukautuu käteen aivan mainiosti. Jos tämä paino tippuu varpaille, ei tule vahinkoa. Jos tämä paino tippuu laminaatille, ei tule reikää eikä lommoa. Erityisen lapsiperheystävällinen kapistus. 

Pieni faktapläjäys omien huomioiden oheen: kyseinen paino on myös erityisen suositeltava ikääntyvälle, kuntoutuvalle sekä sellaiselle, jolla on heikentynyt tartuntaote näpeissään. Suosittelisinko pyörätuolissa istuvalle mummulleni painonnostoa? En ennen, mutta nämä hän tulee saamaan. Miksi? Koska näistä saa kiinni eikä tarvitse pelätä, että tippuminen tuottaa vahinkoa. Ja koska mun mummusta tulee vielä teräsmummu. Jaksaa sitten kelata jakkarallaan turbomummun tapaan. 

Tuotteen luvataan kestävän aikaa ja käyttöä. Voin täysin luottaa, sillä tiedän materiaalivalintojen osuneen nappiin ja luotan paikalliseen työhön. Näitä ei ole tehty Kiinassa. Nää on Huittista! Tiedän olevani puolueellinen, mutta nyt olen sitä puolueettomasti. Voiko niin sanoa? Voi, jos sohvaperuna innostuu tarttumaan käsipainoon yhä uudelleen ja uudelleen. Tai kun kuntoilua vieroksuva laiskamaikku lykkää ne vähän väliä jonkun käsiin kokeiltavaksi ja tunnusteltavaksi, koska on itse innostunut. 

Takaisin alun asiaan: niskajumiin. Liike on lääke. Voi istua lattialla risti-istunnassa ja heilutella käsiään hitaalla tahdilla kevyen vastuksen kera erinäisiin suuntiin. Kovin paljon ei tarvitse tehdä, jotta saa lämpimän tunteen aikaiseksi. Ei painojen kanssa tarvitse ajatella voimailua, vaan omaa parempaa oloa. Pelkkä käden heiluttelu ei kuitenkaan, ainakaan minulle, riitä, on oltava kevyt vastus. Toki sitä voi olla muutaman kilon verran, mutta Evo-aktivointipainon reilu kilo on lopulta optimaalinen vaste, jotta toistoja jaksaa suorittaa riittävästi. Maitopurkin painoluokka sopii laiskamaikulle, se sopii mummulle, se sopii myös monelle muulle ihan tavalliselle tallaajalle. 

Pieni mainospläjäys väliin:

Mistä näitä painoja saa? Huittisissa Lauttakylän Rauta ja Talous on oikea paikka. Evo Activation -sivuille kannattaa kurkata, siellä on paljon lisää tietoa, vinkkejä ja ohjeita. Kokeilemaan saa tulla erittäin mielellään. Mitä nää maksaa? Parin hinta on 59,90€. Mielestäni hyvästä tuotteesta järkevä hinta. 

Mitä muuta piasessamutsille kuuluu? Vähän kiirettä. Viikon päästä juhlitaan Lauhan lähiruokafestareita, torstaina alkaa POMPdeLUX aw18 -kausi. Vähän olisi muutakin. Tänään otan rennosti, laiskottelen. Tai ehkä laiskottelen, siitä en ole aivan varma vielä. Toinen koneellinen pyykkiä taisi just valmistua. 

Mistä ruoka tulee?

Tiedätkö vastauksen?
Tiedät tai et, vaikka vastaisit ehkä - se on oikea vastaus.

Eilen istahdimme lämpöisissä, oikeastaan suorastaan hikisissä, tunnelmissa talkooporukan kesken kuulemaan infoa ja suunnittelemaan tulevaa. Alle kuukausi! En ollenkaan ymmärrä ajan kulumista. Elokuun lopulla, 24.-26.8. Huittisissa Lauhan kylässä vietetään lähiruokafestareita hurmaavan idyllisessä jokimaisemassa, keskellä ruoan alkulähteitä. Ja ne alkulähteet ovat tapahtuman ydin, aa ja oo, kukka ja mehiläinen, Matti ja Teppo. Mainitusta hiestä vielä sen verran, johtui ihan ilman hellelukemaisesta lämpötilasta, edes ampiaisilla ei ollut osuutta asiaan. En nähnyt yhtään ennen kuin tulin kotiin.

Mutsi on huomannut jälleen olevansa mukana tekemässä jotain jännää! Omaan tonttiin kuuluu luontevasti lastentapahtuman järjestäminen, eikä tietenkään yksin, vaan kahden upean yhdistyksen voimin toteutuksesta tulee taatusti toimiva.

Suuri puutarhajuhla, valoja, kauniita yksityiskohtia, luontoa, hyväntuulista väkeä ja tietenkin hyvää ruokaa. Kuulostaako houkuttelevalta? Arvasin. Jatkan: jokimaisema, tulishow pimenevässä elokuisessa illassa, iloinen naurunremakka, hurmaava ruoan tuoksu, mitä mainioin musiikki, taidokas sirkus...

Tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa. Paljon on edessä uutta ja ihmeellistä, opittavaa ja opeteltavaa, kokeiltavaa ja koettavaa. Uskomattoman paljon ovat järjestäjät saaneet aikaan!

Viime kesän yksi upeimmista kokemuksista löytyi naapurikylästä: Huhtamo International Film Festival. Voisitko kuvitella olevasi kyläkirkossa katsomassa elokuvaa? En minäkään, mutta olin, ja se oli suorastaan vaikuttavaa jopa tällaiselle sivistymättömälle, joka ei juurikaan elokuvia viitsi tuijottaa. Lauantaiksi maalaismaisemaan kylätalon (entinen kyläkoulu) pihaan oli noussut mahtipontinen esiintymislava, jossa illan hämärtyessä tähtenä loisti itse Pimeys. On liki mahdotonta yrittää kuvailla tunnelmaa, minkä Huhtamo onnistui luomaan. Niin aamun kakarajameissa kuin illan pimeydessäkin. Se tunnelma lämmittää edelleen näin vuotta myöhemmin.

Samankaltaista, lämminhenkistä tunnelmaa on tarjolla myös muutamien viikkojen kuluttua Lauhassa. Asiallisempaa, mausteena varmasti ripaus huumoria, ohjelmaa tuovat keskustelufoorumit alan asiantuntijoineen, perinteistä leikkipuuhaa löytyy lastentapahtumasta, Kivikylän kustomoimaa festarin nimikkolenkkiä pitää ehdottomasti maistaa ja tuottajatorilta ostiskella tuoreita lähiruokaherkkuja kotiinviemisiksi. Voinpa kokemuksesta vinkata: tuottajatorilta saat myös vinkkejä ruoanlaittoon kertoo nimimerkki "onnistuin kerrankin hiton hyvin keittiössä".

En voi vähätellä musiikin merkitystä taaskaan. Muutama päivä sitten siivoilin yön pimeinä tunteina mystistä kaappia, josta löysin joulunpunaisen aarrelaatikon. Päällimmäinen tavara toi hymyn huulille: Randy Recklessin levy vuosien takaa. Ehkä se on Krokotiilirock kun saa aikaan tunteen, jota "Tyydyttävää" -sana on liian laimea kuvailemaan? Ei ihan tuulesta temmattua, sillä Muska on siellä. Francine on siellä. Aura on siellä. Minä olen. Sinä olet.

Ettei unohtuisi. Ei pääsymaksua. Eikä tarvii maksaa bussista, joka kuljettaa sut kaverien kanssa Huittisten keskustasta Lauhaan ja takaisin. Saako mitään kivaa ilmaiseksi? Saa.

Pistä kalenteriin. Kerro kaverille. Minäkin lupaan kertoa.

Tsekkaa Facebookissa:
https://www.facebook.com/events/1163790880391198/?active_tab=discussion

Tsekkaa nettisivut:
https://www.mistaruokatulee.fi/